Vaikka meidän olikin vaikea astua alas vieruja myöten, sujui matkamme kumminkin ilman mitään tapaturmaa, paitsi että yksi köysikimppu joutui hukkaan; se luiskahti erään islantilaisen käsistä vierien suorinta tietä pohjaan.
Päivällisen aikana pääsimme alas. Katsoin ylöspäin ja näin aukon suun, josta näkyi vähäinen osa taivasta, muodostavan omituisesti supistetun, mutta melkein täydellisen ympyrän. Ainoastaan yhdessä paikassa pisti esiin Scartariksen huippu, joka näytti katoavan äärettömään avaruuteen.
Aukon pohjalta avautui kolme reikää, kuin savutorvia, joiden kautta maan sisällinen tuli Sneffelsin purkauksen aikana oli työntänyt ilmoille laava-aineitansa ja höyryjänsä. Jokainen näistä edessämme ammottavista rei'istä oli noin sata jalkaa läpimitaten. Minulla ei ollut rohkeutta katsoa alas niihin. Professori Lidenbrock oli pikaisesti tutkinut niiden jakautumista; hän läähätti malttamattomuudesta ja juoksi toiselta reiältä toiselle viittaillen ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Hannu ja hänen toverinsa istuivat laavankappaleilla ja seurasivat tarkkaan hänen vilkkaita liikkeitänsä; nähtävästi he pitivät häntä heikkopäisenä.
Äkkiä setäni huudahti. Minä jo luulin, että hän oli luiskahtanut ja pudonnut alas johonkin noista kolmesta kuilusta. Mutta ei! Tapasin hänet kädet pystyssä, sääret hajallansa seisomassa aukon keskuksessa olevan graniittikallion edessä, joka oli ikäänkuin mahdottoman suuri Pluton kuvapatsaan aluskivi. Hänen ilmeensä osoitti hämmästystä, joka muuttui pian mielettömäksi iloksi.
— Akseli, Akseli! hän huusi, tule tänne! tule tänne!
Minä kiiruhdin esiin; ei Hannu eivätkä toisetkaan islantilaiset liikkuneet paikoiltansa.
Hämmästyneenä kuten hänkin, vaikka en juuri ihastuneena, luin kallion läntiseen kylkeen vanhoilla, puoleksi ajan hävittämillä riimukirjaimilla hakatun, tuhannesti kirotun nimen:
— Arne Saknussemm! huusi setäni, vieläkö epäilet?
En vastannut, vaan palasin hämilläni laavaistuimelleni.