En tiedä, kuinka kauan istuin siinä mietteisiin vaipuneena. Muistan vain sen, että kun taas kohotin päätäni, näin setäni ja Hannun yksin aukon pohjalla. Islantilaisille oli annettu ero palveluksesta, ja he kulkivat nyt alaspäin Sneffelsin ulkorinteitä myöten, palataksensa Stapiin. Hannu makasi rauhallisesti kallion juurella, johon hän oli varustanut itsellensä tilapäisen vuoteen; setäni käyskenteli ympäri aukon pohjalla niinkuin susi ridassa. Minulla ei ollut halua eikä voimiakaan nousta, minkävuoksi seurasin Hannun esimerkkiä, ja vaivuin pian levottomaan uneen, jossa luulin kuulevani jyrinää ja tuntevani tärähdyksiä vuoren kupeissa.
Siten kului tämä ensimmäinen yö vuoren aukon pohjalla.
Seuraavana aamuna taivas oli harmaa ja pilvinen, minkä huomasin alhaalla aukolla vallitsevasta pimeydestä, mutta vielä paremmin setäni suuttumuksenpuuskasta.
Käsitin syyn siihen ja aloin jälleen hiukan toivoa. Syy oli seuraava:
Niistä kolmesta tiestä, jotka avautuivat jalkojemme eteen, oli Saknussemm seurannut yhtä ainoaa. Tuon oppineen islantilaisen sanojen mukaan piti oikea tie tunnettaman siitä omituisesta seikasta, joka salakirjoituksessa mainittiin, että nimittäin Scartariksen varjo lankeaisi kesäkuun viimeisinä päivinä sen reunaan.
Todellakin voi tältä paikalta nähdä sen terävän huipun; ikäänkuin neula äärettömän isossa aurinkokellossa se osoitti määrättynä päivänä tietä maan keskipisteeseen. Jos aurinko ei nyt näyttäytyisi, niin ei näkyisi varjoakaan, eikä siis löytyisi tietäkään. Nyt oli kesäkuun 25 päivä. Jos taivas pysyisi kuusi päivää pilvisenä, täytyisi lykätä koko tutkimus seuraavaan vuoteen.
En rupea kuvaamaan professori Lidenbrockin voimatonta kiukkua. Päivä kului eikä mitään varjoa näkynyt aukon pohjalla. Hannu ei liikkunut paikaltaan; hän luultavasti aprikoitsi itsekseen, mitä me mahdoimme odottaa, jos hän yleensä mietti mitään. Setäni ei kertaakaan virkkanut minulle sanaakaan, ja hänen silmänsä, jotka alinomaan tarkastelivat taivasta, tuijottivat synkästi sen sumuisiin, harmaisiin pilviin.
Samalla tavalla kului vielä 26 päivä. Lumiräntää satoi kaiken päivää. Hannu teki pienen majan laavankappaleista, ja minä katselin huvikseni tuhansia aukon sisärinteille syntyneitä vesiputouksia, joiden kumisevaa pauhua jokainen kivi lisäsi; setäni oli raivossaan, ja olisihan sellaisesta tyyniluontoisempikin suuttunut, sillä tämähän oli todellakin ikäänkuin haaksirikko keskellä satamaa. — Mutta taivas salli suurien surujen perästä tulla suuren ilon, tuottaen professori Lidenbrockille tyydytyksen, joka oli yhtä suuri kuin hänen äskeinen epätoivonsa.
Seuraavana päivänä taivas oli vieläkin pilvinen, mutta sunnuntaina kesäkuun 28 päivänä, kolmantena päivänä kuukauden lopusta, seurasi kuun vaiheen ohessa myös ilman muutos, ja aurinko lähetti tulvimalla säteitänsä alas vuoren aukkoon. Jokainen vähänkin kohoava paikka, jokainen kallio, kivi ja epätasaisuus sai osansa valon runsaudesta ja loi varjonsa maahan. Ennenkaikkea kuvastui Scartariksen varjo selvästi ja kääntyi hiljaa sitä mukaa kuin aurinko liikkui.
Setäni väänsi itseänsä samalla tavalla.