Keskipäivällä, kun varjo oli kaikkein lyhyin, se osoitti keskimmäisen aukon reunaa.
— Tuossa se on! huusi professori. Tuossa se on! Maan keskipisteeseen! hän lisäsi tanskan kielellä.
— Eteenpäin! sanoi Hannu tyynesti.
— Eteenpäin! vastasi setäni. Kello oli 1.13 päivällä.
[XVII]
Nyt alkoi varsinainen matkustuksemme. Tähän asti olivat tavalliset matkahankaluudet olleet suuremmat kuin varsinaiset vaikeudet, mutta tästä lähtien viimeksi mainitut kasvoivat suoraan sanoen jalkojemme alla.
En ollut vielä vilkaissutkaan siihen mittaamattomaan kaivoon, johon minun piti laskeutua. Nyt oli se hetki tullut; vielä voisin päättää joko ryhtyä yritykseen tahi kieltäytyä siitä. Mutta häpesin näyttää Hannulle pelkoani. Hannu ryhtyi tähän vaaralliseen yritykseen niin rauhallisesti ja välinpitämättömästi, niin täydellisesti huoletonna kaikesta vaarasta, että oikein punastuin, kun ajattelin, että olisin vähemmän rohkea kuin hän. Kahden kesken sedän kanssa olisin ladellut esiin koko pitkän sarjan todisteita, mutta oppaamme läsnäollessa olin ääneti; ajatukseni kiitivät kauniin vierlantilaisen tyttöni luo, lähestyessäni keskimmäistä aukkoa.
Olen jo maininnut, että se oli läpimitaten noin sata jalkaa, eli ympäriinsä noin kolmesataa jalkaa. Menin ulkonevalle kallion kielekkeelle ja kurkistin alas. Hiukseni nousivat pystyyn. Koko olentoani järkytti tämä tyhjä avaruus; tunsin painopisteen ruumiissani muuttuvan ja pyörtymisen nousevan päähäni ikäänkuin juopumisen; olin putoamaisillani; eräs käsi pidätti minut — se oli Hannun. Silminnähtävästi en ollut saanut kylliksi usein opetusta Vor-Frelser-Kirken huipulla Kööpenhaminassa.
Mutta vaikka olin uskaltanut vain vilkaista alas kaivoon, olin jo ennättänyt saada käsityksen sen muodosta. Sen melkein pystysuorissa seinissä oli monilukuisia esiin pistäviä kärkiä, jotka luonnollisesti helpottivat alasmenoa. Mutta vaikka olikin portaat, niin ei ollut käsipuita. Aukon suuhun kiinnitetty köysi olisi ollut kylliksi meitä auttamaan, mutta kuinka saisimme sen irti, kun olimme laskeutuneet sen alapäähän?