— Tämähän on kaunista! lausuin vastoin tahtoani. Katsokaapa, setä, mikä näky! Ettekö ihmettele näitä muunnoksia laava-aineessa, joka huomaamattomin vivahduksin vaihtelee ruskean punaisesta loistavan keltaiseen? Katsokaapa noita kiteitä, jotka ovat ikäänkuin loistavat pallot!
— Vai niin! Niinkö arvelet, Akseli? sanoi setäni. Mielestäsi tämä on loistavaa, poikani! Mutta toivonpa, että saat nähdä parempaakin. Käykäämme eteenpäin!
Pikemmin hänen olisi ollut syytä sanoa "luisukaamme", sillä ilman mitään vaivaa tulimme alas vieruja myöten. Tämähän oli Vergiliuksen mainitsema facilis descensus Averni.[41] Kompassi, jota minä usein katsoin, osoitti järkähtämättä kaakosta luoteeseen; laavakäytävä ei kääntynyt mihinkään päin, vaan kulki muuttumattoman suoraa linjaa.
Sillävälin ei lämpö lisääntynyt sanottavasti, mikä seikka todisti Davyn teorian oikeaksi, ja usein katselin ihmetellen lämpömittariin. Kahden tunnin kuluttua se ei osoittanut enempää kuin kymmenen astetta, s.o. neljän asteen lisääntymistä, joka saattoi minut ajattelemaan, että laskeutumisemme tapahtui enemmän vaakasuoraan kuin pystysuoraan suuntaan. Sitäpaitsi saataisiin, helposti selville, kuinka syvälle olimme saapuneet. Professori mittasi tien inklinatsioni- ja deviatsionikulmat,[42] mutta piti mittauksen tulokset omina tietoinaan.
Kello kahdeksan aikaan illalla hän antoi pysähdysmerkin, ja Hannu istui heti. Lamppumme kiinnitettiin esiinpistävään laavakappaleeseen. Olimme luolan tapaisessa aukossa, josta ei puuttunut raitista ilmaa; päinvastoin tunsimme tuulenhenkäyksiä. Mikähän mahtoi olla niiden aiheuttajana? Sitä seikkaa en kuitenkaan ruvennut tällä kertaa aprikoimaan, sillä väsymys ja nälkä heikonsivat minua, niin etten jaksanut ajatella mitään. Seitsemäntuntinen yhtämittainen laskeutuminen jyrkkää rinnettä ei voi tapahtua ilman ruumiinvoimain vähenemistä, ja minun voimani olivat jo lopussa. Suureksi huojennuksekseni siis kuulin sanan: "Seis!" Hannu järjesti aterian laavankappaleelle, ja söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Mutta yksi asia huoletti minua: vesivarastomme oli puoleksi kulunut. Setäni luotti maanalaisiin lähteisiin, joista voisimme uudestaan täyttää pullomme, mutta tähän asti ei niitä ollut näkynyt, enkä voinut olla huomauttamatta sedälleni tästä.
— Sitäkö kummastelet, ettei lähteitä ole vielä löytynyt? sanoi hän.
— Olen siitä asiasta sangen levoton. Meillä ei ole vettä kuin viideksi päiväksi.
— Ole huoleti, Akseli, minä takaan, että löydämme vettä, vieläpä enemmän kuin tarvitsemmekaan.
— Milloin?
— Niin pian kuin olemme päässeet tämän laavakerroksen ohi. Kuinka luulisit veden pääsevän tällaisten seinien läpi?