Maanantaina heinäkuun 1 p:nä 1863.
Kronometri: 8 t. 17 min. a.p.
Barometri: 29 tuum. 7 linj..
Lämpömittari: 6 ast.
Suunta: I. Ka.
Viimeinen muistutus koski pimeätä käytävää, jonka ilmansuuntaa kompassi osoitti.
— No nyt, Akseli, sanoi professori innokkaasti, nyt me todella alamme laskeutua maan uumeniin. Siis nyt tällä hetkellä alkaa matkamme.
Näin sanoen otti setäni toiseen käteensä Ruhmkorffin koneen, joka riippui hänen kaulassaan, ja yhdisti toisella sähkövirran lyhdyn lasitorveen, jolloin kirkas vala poisti pimeyden käytävästä. Tämä nerokas koje, jolla me saimme syntymään keinotekoisen päivänvalon, salli meidän kulkea eteenpäin tulenarkojen kaasujenkin lävitse.
— Eteenpäin! sanoi setäni.
Jokainen otti taas taakan selkäänsä. Hannu otti vierittääkseen kääröä, jossa vaatteet ja köydet olivat, minkä jälkeen kuljimme käytävään, minä viimeisenä.
Kun meidän piti mennä tuohon pimeään aukkoon, katselin vielä kerran tuon suunnattoman putken läpi islantilaista taivasta, jota kenties en enää tulisi näkemään.
Kun vuori viimeisen kerran syöksi tulta v. 1229, oli laava-aine murtanut itselleen kulkuväylän tämän tunnelin kautta ja oli päällystänyt sen sisustan paksulla loistavalla kerroksella, josta sähköinen valo heijastui satakertaisesti.
Kulkiessa oli vaikeinta pitää varansa, ettei liian kiivaasti luisunut 45 asteen jyrkännettä myöten. Kaikeksi onneksemme oli käytävässä epätasaisuuksia, syvennyksiä ja korkeampia paikkoja, jotka olivat meille portaina, ja meidän tarvitsi vain astua alaspäin ja antaa tavaroidemme vieriä, sidottuna kiinni pitkään köyteen.
Mutta se, mikä oli jalkojemme alla portaina, muuttui seinillä tippukiveksi. Paikoittain oli kuohkeassa laava-aineessa pieniä pyöreitä rakkoja; tummat, läpikuultavilla lasipisaroilla koristetut ukonkivikiteet, jotka riippuivat holvissa ikäänkuin lamput päällämme, näyttivät syttyvän tuleen, kun menimme ohitse. Olisi voinut luulla, että syvyyden haltijat valaisivat ilotulilla asumuksensa vastaanottaakseen vieraita maan päältä.