Siispä otin uljaasti taakkani ja seurasin kiireesti Hannua, joka astui setäni jäljessä. Pidin kunnia-asianani, etten jäisi jälkeen, ja koetin varoa, ettei toverini pääsisi näkymättömiin; vapisin ajatellessani, että eksyisin tässä maanalaisessa harhasokkelossa.
Vaikka kulku tien kohoamisen kautta kävi yhä vaivalloisemmaksi, lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että lähenin maan pintaa. Tämä toivo vahvistui joka askeleella, ja iloitsin ajatellessani, että saisin vielä nähdä pikku Graübenini.
Keskipäivällä tapahtui käytävän seinien ulkonäössä muutos, jonka minä huomasin siitä, että sähkövalon heijastus niistä väheni. Laavapeitteen jälkeen seurasi luonnollisia kallioita, jotka olivat kaltevina ja usein pystysuorinakin kerroksina. Me olimme keskellä siluurista kautta.[43]
— On selvää, sanoin minä, että nämä kerrostumat ovat muodostuneet toisella maailmankaudella liuskakivestä, kalkista ja hiekkakivestä! Me käännämme selkämme graniittipohjalle! Mehän teemme aivan kuin lähtisimme Hampurista Hannoverin kautta Lyypekkiin.
Olisi ollut parempi vaieta näistä huomioista, mutta innostukseni geologiaan oli suurempi kuin viisauteni, joten setäni kuuli puheeni.
— Mikä on hätänä? kysyi hän.
— Katsokaa, sanoin, ja osoitin hänelle hiekka- ja kalkkikivikerrosta, sekä ensimmäisiä merkkejä liuskakiven kaltaisista vuorilajeista.
— No entä sitten?
— Olemme tulleet sille maailmankaudelle, jolloin ensimmäiset kasvit ja eläimet syntyivät.
— Vai niin! Niinkö luulet?