Aamulla heräsimme terveinä ja levänneinä. Matkaa jatkettiin laavatietä myöten kuten ennenkin, mutta oli tahdotonta tutkia maanlaatua niillä seuduilla, jossa kuljimme. Sen sijaan että tiemme olisi laskeutunut maan sisuksiin päin, se näytti kulkevan aivan vaakasuoraan; luulinpa huomanneeni, että se kohosi ylös maan pintaan päin. Tämä käytävän suunnan muuttuminen alkoi kello kymmenen aikaan olla niin huomattava, ja niin väsyttäväkin, että minun täytyi hiljentää käyntiäni.
— No, Akseli? kysyi professori malttamattomasti.
— En jaksa kulkea enää, vastasin minä.
— Mitä? Astuttuasi kolme tuntia oivallista tietä myöten?
— Oivallista kyllä, sitä en tahdo kieltää, mutta varmaan väsyttävää.
— Mitä? Kävellä alamäkeä!
— Eipä, kun nousta ylämäkeä, jos suvaitsette.
— Noustako ylöspäin! sanoi setäni kohottaen olkapäitään.
— Epäilemättä. Puolen tunnin ajan on kaltevuus vähentynyt, ja jos tällaista kulkua kestää vielä pitemmältä, niin tulemme varmaan takaisin Islantiin.
Professori pudisti päätään tahtomatta uskoa tätä todeksi. Koetin taas jatkaa keskustelua, mutta hän ei vastannut mitään, vaan antoi lähtömerkin. Näin varsin hyvin, ettei hänen äänettömyyteensä ollut muuta syytä kuin se, että hän oli hyvin huonolla tuulella.