Katsoin ympärilleni. Olimme tienhaarassa, josta alkoi kaksi tietä, kumpikin ahtaita ja pimeitä. Kumpaako nyt piti seurata? Sitä oli vaikea päättää.
Setäni ei tahtonut näyttää epätietoiselta minun eikä oppaankaan silmissä; hän osoitti siis idänpuolista käytävää, ja pian olimme kaikki kolme lähteneet sitä tietä.
Vaikea olisi muutoin ollut harkitsemalla päättää, kumpaako näistä seuraisi, sillä ei kummassakaan ollut mitään merkkiä, josta olisi voinut tehdä joitakin johtopäätöksiä; siinä täytyi jättäytyä kokonaan sattuman varaan.
Tämän uuden käytävän kaltevuus oli tuskin huomattava, ja sen läpileikkauspinta oli varsin erilainen. Joskus avautui eteemme jakso kaariholveja, jotka muistuttivat huippukaarisia goottilaisia kirkkoja. Keskiajan taiteilijat olisivat voineet täällä tutkia tämän rakennustyylin kaikkia muotoja. Etäämpänä jouduimme roomalaisten tynnyriholvien alle, joiden vahvat tukevat patsaat näyttivät taipuvan niiden painosta. Muutamin paikoin tuli näiden holvien sijaan ahtaita solia, ikäänkuin majavanpesiä, jotka pakottivat meidät kulkemaan ryömimällä ahtaiden aukkojen läpi.
Lämpö pysyi kohtuullisena. Ajattelin vastoin tahtoani sen voimaa siihen aikaan, kun Sneffelsin syöksemä laava-aine kulki tämän kanavan kautta, joka nyt oli niin hiljainen. Kuvittelin mielessäni, kuinka tuliset virrat murtuivat käytävän kulmiin, ja kuinka tulikuumat höyryt puristuivat kokoon tässä ahtaassa reiässä!
— Kunhan vain ei vuori vanhoilla päivillänsä rupeaisi hulluttelemaan! tuumin itsekseni.
Näitä tuumiani en ilmoittanut setä Lidenbrockille, sillä hän ei olisi ymmärtänyt niitä; hänen ainoa ajatuksensa oli vain mennä eteenpäin. Hän käveli, luisui, jopa kieriskeli eteenpäin, alati niin luottavaisena, että se oli suoraan sanoen ihmeteltävää.
Käveltyämme tuntematta suurtakaan väsymystä, olimme kello kuuden aikaan kulkeneet kaksi penikulmaa etelään päin, mutta tuskin neljättä osaakaan alaspäin.
Setäni antoi levähdysmerkin. Söimme paljoa puhumatta ja nukuimme liikoja miettimättä.
Varustuksemme yötä varten olivat varsin yksinkertaiset, ja matkapeite, johon kukin meistä kääriytyi makaamaan, oli ainoa vuoteemme. Ei tarvinnut pelätä kylmää eikä päällekarkausta. Matkustajat, jotka kulkevat Afrikan erämaissa tahi uuden mantereen aarniometsissä, ovat pakotetut vuorotellen valvomaan toisten maatessa; täällä sitävastoin oli täydellinen yksinäisyys; ei ollut villi-ihmisiä eikä petoja.