"Ja miksikä ei?" väitti Tartelett tosissaan. "Minkätähden ei Robinsonilta vaadittaisi hyvää ryhtiä? Siroja liikkeitä ja kaunista käytöstä ei ole hankittava muiden, vaan itsensä vuoksi!"
Siihen ei Godfreyllä ollut mitään vastattavaa. Hän ei kuitenkaan suostunut, ja opettaja sai "opettaa tyhjää ilmaa".
Syyskuun 13 päivä tuotti yhden suurimpia ja surullisimpia pettymyksiä, mitä autiolle saarelle heitetyt haaksirikkoiset saattoivat kokea.
Vaikka Godfrey ei enää koskaan ollut nähnyt missään saaren kolkassa tuota selittämätöntä ja tavoittamatonta savua, niin tänä päivänä kello kolmen tienoissa iltapuolella kiintyi hänen huomionsa pitkään höyryjuovaan, jonka alkuperästä ei voinut erehtyä.
Hän meni kävelemään Lippuniemekkeelle asti — sen nimen hän oli antanut maankärjelle, jolla kohosi hänen lipputankonsa. Ja silloin hän kaukoputkellaan katsellessaan havaitsi taivaanrannalla savua, jota länsituuli ajoi saarelle päin.
Godfreyn sydän sykähti rajusti.
— Laiva! — huudahti hän.
Mutta purjehtisiko tuo alus, tuo höyrylaiva, Phinan saaren näkyvissä? Ja jos se niin tekisikin, tulisiko se kyllin lähelle, jotta merkinannot voitaisiin sinne nähdä tai kuulla? Vai haihtuisiko tuo tuskin havaittu savu laivan kanssa näköpiirin luoteis- tai lounaisrantaan?
Kahden tunnin ajan kuohuttivat Godfreyn mieltä vaihtelevat toivon ja pelon väliset tunteet, joita on helpompi kuvitella kuin kuvailla.
Vähitellen alkoikin savujuova tulla isommaksi. Se taajeni höyrylaivan lisätessä tultaan, mutta heikkeni jälleen miltei huomaamattomiin, kun hiililapiollinen oli palanut. Mutta sittenkin lähestyi laiva silminnähtävästi. Kello neljän tienoissa näyttäytyi sen runko taivaan ja meren yhtymäkohdassa.