Godfrey käytti siis useita päiviä viikosta metsän nelijalkaisen ja siivekkään riistan ampumiseen, jota ei tosin ollut aivan yllin kyllin, mutta kuitenkin siksi viljalti, että sitä riittäisi Willin puun asukkaille. Muutamat peltopyyt, jotkut punapyyt ja joukko kurppia toivat hauskaa vaihtelua tavalliseen ruokalistaan. Pari, kolme antilooppiakin kaatui nuoren metsästäjän luodista, ja vaikkei opettaja laisinkaan ollut avustanut niiden pyydystämisessä, otti hän ne yhtä suurella mielihyvällä vastaan, kun ne esiintyivät reisipaistina ja kyljyksinä.
Mutta metsästäessään ei Godfrey laiminlyönyt tutustua täydellisemmin saareensa. Hän tunkeutui noiden tiheiden metsien sydämeen, jotka peittivät sen keskiosaa. Hän astui virran vartta sen lähteelle asti, joka kukkulan länsirinteeltä saamallaan vedellään elätti sen juoksua. Hän kiipesi uudelleen kartiokukkulan huipulle ja laskeutui vastakkaisia rinteitä pitkin itärannikolle, jolla ei vielä ollut käynyt.
— Kaikkien tutkimuksieni tuloksena, — toisteli Godfrey usein itsekseen, — on tehtävä se johtopäätös, että Phinan saarella ei ole tuho-eläimiä, ei petoja, ei käärmeitä eikä isoja sisiliskoja! En ole huomannut ainoatakaan! Jos niitä olisi, niin laukaukseni olisivat ne varmaan havahduttaneet! Se on onnellinen seikka! Jos olisi tarvinnut turvata Willin puu niiden hyökkäyksiltä, en juuri tiedä, miten sen olisimme voineet tehdä!
Sitten hän johtui toiseen aivan luonnolliseen mietelmään:
— Tästä täytyy myöskin päätellä — tuumi hän, — että saari ei ole asuttu. Jo kauan sitten olisivat alkuasukkaat tai haaksirikkoiset juosseet esille laukausten paukkeesta! Ei siis ole muuta kuin tuo käsittämätön savu, jonka jo kahdesti luulen huomanneeni…!
Tositeossa ei Godfrey koskaan ollut tavannut jälkiä minkäänlaisesta tulesta. Mitä kiehuviin lähteisiin tuli, joiden höyryksi hän oli luullut voivansa havaintonsa selittää, ei Phinan saarella, joka ei suinkaan ollut tuliperäinen, näkynyt sellaisia olevan. Hänen oli siis täytynyt kahdesti joutua saman ilvehtivän harhakuvan uhriksi.
Sitäpaitsi ei tuota savua tai höyryä sitten ollut näkynytkään. Kun Godfrey toistamiseen nousi keskuskukkulan huipulle ja myöskin uudestaan kiipesi Willin puun latvaoksille, ei hän havainnut mitään, joka olisi hänen huomiotaan kiinnittänyt. Lopuksi hän siis unohtikin koko asian.
Useita viikkoja kului näihin erilaisiin taloushommiin ja metsästysretkiin. Jokainen päivä toi mukanaan jonkun parannuksen toverusten elämään.
Joka sunnuntai Tartelett pukeutui siroimpiin vaatteisiinsa, kuten oli sovittu. Silloin hän ei ajatellut muuta kuin kävellä suurten puitten alla taskuviuluansa soitellen. Hän sipsutteli tanssiaskelin, antaen opetusta itselleen, koska hänen oppilaansa oli jyrkästi kieltäytynyt kurssiansa jatkamasta.
"Mitä hyötyä siitä olisi?" vastusteli Godfrey opettajan kehoituksia. "Kuvitteletteko, voitteko kuvitella Robinsonia ottamassa tanssin ja plastiikan tunteja?"