Karefinotu ei ollut pettynyt. Siellä oli neljännespenikulman alalla kymmeniä tuhansia kilpikonnia, jotka uivat vedenkalvossa. Sadan sylen päässä rannasta hävisivät useimmat sukeltamalla, ja merihaukat, jotka menettivät tukikohtansa, kohosivat laajoissa kierteissä ilmaan. Mutta onneksi päätyi satakunta matelijaa rannikolle.
Godfrey ja neekeri olivat juoksujalkaa rientäneet rantahietikolle tätä merisaalista vastaan, josta jokainen elukka oli ainakin kaksi tai kolme jalkaa läpimitaten. Ja ainoa keino estää kilpikonnia pääsemästä takaisin mereen oli kääntää ne selälleen. Tähän raskaaseen hommaan Godfrey ja Karefinotu siis ryhtyivät, ja aika väsyttävää se olikin.
Seuraavat päivät käytettiin kaiken tämän saaliin keräämiseen. Kilpikonnanlihaa, joka on oivallista sekä tuoreena että säilytettynä, voitiin heti käyttää ja myös panna varastoon. Talven varalle Godfrey suolautti suurimman osan lihoista, voidakseen käyttää niitä jokapäiväiseksi tarpeeksi, mutta jonkun aikaa oli pöydällä erilaisia kilpikonnanliemiä, joita ei ainoastaan Tartelett pitänyt herkullisina.
Tätä tapausta lukuunottamatta ei elämän yksitoikkoisuutta enää mikään häirinnyt. Joka päivä käytettiin samat tunnit samoihin hommiin. Ja eikö tämä olo kävisi vielä synkemmäksi, sitten kun talvikausi pakottaisi Godfreyn tovereineen sulkeutumaan Willin puuhun? Sitä ajatellessaan Godfrey tunsi aina levottomuutta. Mutta mitäpä sille mahtoi?
Sillä välin hän jatkoi Phinan saaren tutkimista; hän käytti metsästykseen kaiken ajan, jota ei tarvinnut kiireellisempiin puuhiin. Useimmiten oli Karefinotu hänen mukanaan, mutta Tartelett pysyi kotona.
Tämä ei varmaankaan ollut erämies, vaikka hänen ensimmäinen yrityksensä olikin ollut mestarilaukaus!
Näillä retkillä sitten kerran sattui odottamaton tapaus, senlaatuinen, että se tiesi Willin puun asukkaiden vastaiselle turvallisuudelle perin vakavaa vaaraa.
Godfrey ja neekeri olivat menneet otusten pyyntiin isoon keskusmetsään sen harjanteen juurelle, joka oli Phinan saaren varsinaisena selkärankana. Aamusta asti he eivät olleet nähneet kuin parin antiloopin juoksevan korkeiden ikäpuiden välitse, mutta liian etäällä, jotta niiden kaatamiseen olisi ollut mitään otaksuttavaa mahdollisuutta.
Mutta koska Godfrey, joka ei laisinkaan ollut pikkuriistaa ampumassa, ei yrittänytkään surmata vain surmaamisen vuoksi, päätti hän palata ilman saalista. Kai hän sitä hiukan pahoitteli, mutta ei niin paljon antiloopin lihan kuin näiden märehtijäin taljojen vuoksi, joita hän aikoi käyttää hyvään tarpeeseen.
Kello oli jo kolme iltapäivällä. Ennen aamiaista, jonka hän tovereineen oli nauttinut puiden juurella, yhtä vähän kuin sen jälkeenkään ei häntä ollut metsästysonni suosinut. Molemmat laittautuivat siis päivälliseksi palaamaan Willin puulle, kun Karefinotu heidän juuri metsästä ulos tullessaan äkkiä hätkähti. Sitten hän syöksyen Godfreytä kohti tarttui tämän hartioihin ja laahasi niin tarmokkaasti mukanaan, että toinen ei kyennyt vastustamaan.