Mutta ennenkuin Godfrey oli ehtinyt sitä estää, oli Karefinotu rynnännyt sinnepäin, minne tiikeri oli hävinnyt, metsästyspuukko kädessään..
Godfrey huusi häntä pysähtymään, tulemaan takaisin. Se oli turhaa. Neekeri, joka henkensäkin uhalla oli päättänyt lopettaa eläimen, jos se oli vain haavoittunut, ei häntä kuullut tai ei tahtonut kuulla.
Godfrey riensi siis hänen jälkeensä…
Kun hän saapui virran partaalle, näki hän Karefinotun mittelemässä voimiaan tiikerin kanssa puristaen sitä kurkusta, ponnistellen kauheassa kamppailussa ja vihdoin antaen tarmokkaalla kädellään sille puukoniskun sydämeen.
Tiikeri kierähti silloin jokeen asti, jonka äskeisistä sateista paisuneet laineet tempasivat sen vuolaan pyörteen tavoin mukaansa. Eläimen raato, joka vain hetkisen kellui veden pinnalla, kulkeutui vinhaa vauhtia merta kohti.
Karhu, tiikeri! Ei enää ollut epäilemistäkään, että saarella piili kauheita petoeläimiä!
Tultuaan jälleen Karefinotun luo Godfrey oli kuitenkin havainnut, että neekeri oli ottelussa saanut vain muutamia lieviä naarmuja. Sitten hän hyvin huolissaan siitä, mikä heitä tulevaisuudessa mahdollisesti odotti, jatkoi matkaansa Willin puuta kohti.
XX
Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi jo päästä pois saarelta.
Kun Tartelett sai kuulla, että saarella ei ollut ainoastaan karhuja, vaan tiikerejäkin, alkoivat hänen valituksensa jälleen entistä surkeampina. Nyt ei enää uskaltaisi lähteä ulos! Lopuksi nuo pedot osaisivat Willin puullekin!