Godfrey kääntyi neekeriä kohti.
Tämä ilmaisi kummastuksensa katseillaan, huudahduksillaan, koko asennollaankin. Epäilemättä hän ei ollut vähemmän hämmästynyt tästä ilmiöstä kuin Godfrey itse.
Muuten ei ulapalla eikä rannikolla näkynyt mitään laivaa, ei alkuasukasten ruuhta eikä muutakaan, mikä olisi ilmaissut, että äskettäin oli noustu maihin.
"Ah, tällä kertaa kyllä osaan ottaa selvän siitä, mikä tuon savun aiheuttaa!" huudahti Godfrey.
Ja osoittaen saaren koilliskulmaa ja sitten mammutpetäjän tyveä hän ilmoitti kädenliikkeellä Karefinotulle, että hän tahtoi hetkistäkään hukkaamatta mennä sinne.
Karefinotu käsitti hänen tarkoituksensa, vieläpä päännyökkäyksellä ilmaisi aietta kannattavansakin.
— Niin, — tuumi Godfrey, — jos siellä on ihmisolento, täytyy tietää, kuka hän on ja mistä hän on tullut! On saatava selville, miksi se piileskelee! Siitä riippuu meidän kaikkien turvallisuus!
Hetkistä myöhemmin hän oli Karefinotun kera astunut alas Willin puun juurelle. Siellä Godfrey mainiten Tartelettille, mitä oli nähnyt ja mitä aikoi tehdä, ehdotti tälle, että hän lähtisi heidän kerallaan rannikon pohjoisosaan.
Kymmenisen mailin samoilu päivässä ei ollut houkuttelevaa henkilölle, joka piti sääriään ruumiinsa arvokkaimpana osana, yksinomaan jaloihin harjoituksiin luotuina. Hän vastasi siis mieluummin jäävänsä kotiin.
"Jääkää sitten!" vastasi Godfrey. "Me lähdemme kahden; mutta älkää odottako meitä ennen iltaa!"