Siitä asiastahan ei voinut olla kahta mieltä.
Marraskuun 26 päivänä oli paalutus kolmelta neljännekseltään valmis. Sen toisiinsa liittämien mammutpetäjäin joukossa oli myöskin se, jonka runkoon kanahuone oli järjestetty, ja Godfrey aikoi laittaa kehän sisälle myöskin tallin.
Vielä kolme tai neljä päivää, ja koko aitaus olisi pystyssä. Enää olisi vain laitettava siihen tukeva portti, joka lopullisesti turvaisi Willin puun suljetun alueen.
Mutta seuraavana päivänä, marraskuun 27:nä, keskeytti työn välitapaus, joka meidän on kerrottava verrattain seikkaperäisesti, koska se kuuluu Phinan saarelle ominaisten käsittämättömien seikkojen joukkoon.
Kello kahdeksan tienoissa aamusella oli Karefinotu kiskonut itsensä sisätorvea pitkin mammutpetäjän haaraan sulkeakseen tiukasti aukon, jonka lävitse kylmä viima ja sade voivat tunkeutua sisään. Silloin hän päästi omituisen huudon.
Aitauksella työskentelevä Godfrey kohotti päätänsä ja huomasi neekerin, joka ilmeikkäin elein viittoi häntä viipymättä saapumaan luokseen.
Arvaten, että Karefinotu ei suinkaan tahtonut ilman vakavaa aihetta häntä vaivata, otti Godfrey kaukoputkensa, nousi sisätorveen, pujottausi aukosta ja istui pian hajareisin eräällä emäoksista.
Osoittaen silloin käsivarrellaan Phinan saaren koilliskolkassa olevaa pyöreätä kulmausta kohti näytti Karefinotu pitkän höyhentöyhdön tapaan ilmaan kohoavaa savua tai höyryä.
"Vieläkin!" huudahti Godfrey.
Ja suunnaten kaukoputkensa osoitettua paikkaa kohti täytyi hänen tällä kertaa todeta, että mikään näköhäiriö ei ollut mahdollinen, vaan että siellä todellakin oli savua, jonka täytyi kohota melkoisesta roviosta, koska sen selvästi huomasi lähes viiden mailin päähän.