He juoksivat sinne… ei ketään…! Mutta tällä kertaa osoitti tuskin sammunut valkea ja puoliksi hiipunut hiillos kylläkin selvästi, että paikalla oli äskettäin ollut tuli sytytettynä.
"Täällä oli joku", huudahti Godfrey, "joku oli täällä tuokio sitten!
Siitä on otettava selvä…!"
Hän huusi… Ei vastausta…! Karefinotu hihkaisi kaikuvasti… Ketään ei näkynyt!
Sitten he ryhtyivät molemmat tutkimaan naapurikallioita etsien luolaa tai koloa, joka olisi voinut tarjota suojaa haaksirikkoiselle, alkuasukkaalle, metsäläiselle…
Turhaan he tarkoin nuuskivat rannikon pienimmätkin kolot ja lokerot. Mitään vanhan tai uuden leiripaikan merkkejä ei näkynyt, ei jälkeäkään minkäänlaisen ihmisolennon käynnistä.
"Eikä se kuitenkaan", toisteli Godfrey, "voinut tällä kertaa olla mitään kuuman lähteen höyryä! Se oli tosiaan palavan puun ja ruohon savua, eikä tuo tuli ole voinut itsestään syttyä!"
Kaikki etsiskelyt olivat turhia, ja niin lähtivät Godfrey ja Karefinotu kellon kahta käydessä paluumatkalle Willin puulle yhtä levottomina kuin ällistyneinäkin sen johdosta, etteivät olleet mitään löytäneet.
Kukaan ei ihmettele, että Godfrey lähti sieltä hyvin miettiväisenä.
Hänestä tuntui, että hänen saarellaan nyt hallitsi jokin salattu voima.
Tuon savun uusiutuminen, petoeläinten ilmestyminen, eikö se kaikki
viitannut johonkin merkilliseen, käsittämättömään ja aavistamattomaan?
Ja eikö hänen täytynyt yhä enemmän varmistua tässä ajatuksessa, kun hän tuntia myöhemmin ruohikolle saavuttuaan kuuli omituista ratinaa tai kalinaa…? Karefinotu työnsi häntä sivulle, samalla kun ruohoon kiertynyt käärme oli hyökkäämäisillään hänen kimppuunsa.
"Käärmeitä, vielä käärmeitäkin, sitten kun jo olemme tavanneet karhuja ja tiikerejä!" huudahti hän.