Godfrey ja Karefinotu tähystivät yhä: heistä näytti kuin olisi isoja varjoja vielä hiiviskellyt aitauksessa, samalla kun uusi askelten töminä kuului heidän korviinsa. Kaiketi olivat jotkut myöhästyneet petoeläimet ilmaan nousevan verenhajun vietteleminä vainunneet erikoisia huuruja Willin puun ympäriltä. Ne kuljeksivat edestakaisin kiertäen puuta ja päästäen käheitä vihaisia mörähdyksiä. Muutamat näistä varjoista hypiskelivät maassa kuin jättiläiskissat. Teurastettu lauma ei ollut riittänyt tyydyttämään niiden raivoa.
Ei Godfrey eivätkä hänen toverinsa hievahtaneet. Jos he pysyisivät aivan liikkumatta, niin ehkä voisivat välttää suoranaisen hyökkäyksen.
Onneton laukaus ilmaisi pian heidän läsnäolonsa ja saattoi heidät mitä suurimmille vaaroille alttiiksi.
Todellisen mielenhairahduksen vallassa oli Tartelett noussut. Hän oli siepannut revolverin ja, ennenkuin Godfrey tai Karefinotu tällä kertaa ehti häntä siitä estää, oli hän, tietämättä mitä teki, luullen ehkä näkevänsä tiikerin kohoavan pystyyn edessään, laukaissut…! Luoti oli lävistänyt Willin puun oven.
"Onneton!" huudahti Godfrey hyökäten Tartelettin kimppuun, jolta neekeri riuhtaisi aseen.
Se oli liian myöhäistä. Kun hälytys oli annettu, kajahti karjunta entistä hurjempana oven ulkopuolelta. Kuultiin hirveiden kynsien raapivan mammutpuun kuorta. Kauheat sysäykset horjuttivat ovea, joka oli liian heikko tätä ryntäystä kestääkseen.
"Puolustautukaamme", huusi Godfrey.
Ja pyssy kädessä, patruunakotelo vyöllään, hän asettui jälleen toisen ikkunan luo.
Hänen suureksi kummastuksekseen oli Karefinotu tehnyt samoin! Niin, tarttuen toiseen pyssyyn — aseeseen, jota hän ei siihen asti kuitenkaan ollut koskaan käsitellyt — neekeri täytti taskunsa ammuksilla ja asettui toisen ikkunan pieleen.
Silloin alkoivat laukaukset kajahdella näistä ampumarei'istä. Niiden leimausten valossa Godfrey saattoi puoleltaan ja Karefinotu toiselta nähdä, millaisten vihollisten kanssa he olivat tekemisissä.