Godfrey tutki vielä, olisiko mitään mahdollisuutta päästä tästä pälkähästä. Hän ei keksinyt mitään! Alimmat oksat olivat jo ilmitulessa ja paksu savu hämärsi idästä nousevan päivän ensimmäiset valoviirut.
Tällä hetkellä kuului hirvittävä rysähdys. Mammutpetäjä, joka nyt oli palanut juuriinsa asti, tärähti pahasti, kallistui, kaatui…
Mutta alas romahtaessaan kohtasi taittunut runko naapuripuita. Sen vankat oksat sekaantuivat niiden oksiin, ja niin se jäi vinoon nojalleen ainoastaan viisiviidettäasteisessa kulmassa tantereesta.
Mammutpetäjän kaatuessa luulivat Godfrey ja hänen toverinsa, että heidän viimeinen hetkensä oli lyönyt…!
"Yhdeksästoista tammikuuta!" huudahti silloin ääni, jonka Godfrey ällistyksestään huolimatta tunsi…
Se oli Karefinotu — niin, Karefinotu, joka oli lausunut nuo sanat ja lausunut ne sillä englanninkielellä, jota hän tähän asti ei ollut näkynyt voivan puhua eikä ymmärtää!
"Mitä sanot…?" kysyi Godfrey, joka oli luisuttanut itsensä oksien välitse hänen luokseen.
"Sanon", vastasi Karefinotu, "että tänään on päivä, jolloin teidän Will-enonne pitäisi saapua, — ja jos hän ei saavu, niin hukka meidät perii!"
XXII
Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt käsittämättömältä.