Mutta saarta ei tahdottu antaa ilmaiseksi. Alkuhinnaksikin oli määrätty miljoona satatuhatta dollaria. Jollekulle rahayhtiölle, joka olisi pannut ostamansa omaisuuden viljelykseen ja hankkinut siitä voittoa, moinen summa olisi ollut vain pikkuseikka, jos kauppa todellakin olisi tarjonnut joitakin etuja. Mutta, emme voi sitä liian usein toistaa, se ei tarjonnut mitään etuja. Asiantuntijat eivät välittäneet tästä Yhdysvaltojen irtonaisesta pirstaleesta enempää kuin jostakin napaseudun jäätikköihin kätkeytyneestä luodosta.
Yksityishenkilöille taas oli summa sittenkin melkoinen. Olisi tarvinnut olla rikas maksaakseen moisesta päähänpistosta, joka missään tapauksessa ei voinut tuottaa edes yhtä sadalta! Täytyipä olla ihan äveriäs, sillä summa oli ehdottomasti käteisellä maksettava eli "cash", käyttääksemme amerikkalaista sanantapaa; ja varmaa on, että Yhdysvalloissakin ovat harvinaiset sellaiset pomot, joilla on miljoona satatuhatta dollaria noin vain taskurahoina — veteen viskattaviksi ilman mitään voiton toivoa.
Ja kuitenkin oli kongressi päättänyt olla myymättä sitä alle mainitun hinnan. Miljoona satatuhatta dollaria! Ei senttiäkään sen alle; muutoin Spencerin saari jäisi Yhdysvaltain omaisuudeksi.
Täytyi siis otaksua, ettei kukaan huutaja olisi kylliksi hupsu maksaakseen siitä sellaista hintaa.
Sitäpaitsi oli nimenomaan ennakolta määrätty, että omistaja, jos sellainen konsaan ilmestyi, ei olisi Spencerin saaren kuningas, vaan pienoistasavallan presidentti. Hänellä ei suinkaan olisi mitään oikeutta pitää alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia, jotka nimittäisivät hänet määrätyksi ajaksi ja voisivat hänet rajattomasti yhä uudestaan valita. Joka tapauksessa oli kielletty istuttamasta mitään itsevaltiasten sukupuuta. Koskaan eivät Yhdysvallat olisi sietäneet pienoisimmankaan kuningaskunnan perustamista amerikkalaisille vesille.
Tämä rajoittava ehto oli ehkä omiaan loitontamaan jonkun kunnianhimoisen miljoonamiehen tai valtaistuimelta syöstyn nabobin, joka olisi tahtonut kilpailla Sandwich-saarten, Marquesas-saarten, Pomotu-saarten tai muiden Tyynen valtameren saariryhmien villien kuningasten kanssa. Sanalla sanoen, olipa syynä mikä tahansa, ketään halukasta ostajaa ei ilmestynyt. Aika kului, huutaja kirkui itsensä hengästyksiin, yllyttääkseen tekemään tarjouksia, huutokaupantoimittaja käytti äänivarojansa, mutta ei havaittu ainoatakaan merkitsevää päänliikettä, jollaisia nämä arvoisat välittäjät ovat perin kerkeät huomaamaan, eikä alkuhinnasta ryhdytty edes keskustelemaan.
Täytyy kuitenkin sanoa, että jos vasara lakkaamatta kohosikin pöydän yli, niin ei väkijoukkokaan väsynyt odotukseen. Kokkapuheet risteilivät yhä salissa, sukkeluudet kulkivat miehestä mieheen. Jotkut tarjosivat saaresta kaksi dollaria, kulut mukaan luettuina. Toiset vaativat hyvitystä siitä, että ottaisivat sen haltuunsa.
Ja yhä jatkuivat huutajan äänekkäät ilmoittelut:
"Saari myytävänä! Saari myytävänä!"
Eikä ketään ostajaa.