Tartelett liikutti päätänsä, äännähti käheästi ja lausui sitten katkonaisia sanoja.
Godfrey ravisti häntä rajusti.
Silloin Tartelett avasi silmänsä, laski vasemman käden otsalleen, kohotti oikeata ja varmistui siitä, että hänen arvokas taskuviulunsa ja sen jousi, joita hän tiukasti puristi, eivät olleet joutuneet häneltä hukkaan.
"Tartelett, rakas Tartelettini!" huudahti Godfrey kohottaen hieman hänen päätänsä.
Tuo pää, jonka harvat jäljellä olevat hiukset olivat pörröttyneet, nyökähti myöntävästi.
"Minä tässä olen, minä, Godfrey!"
"Godfrey?" vastasi opettaja.
Ja kas, hän kääntyy, kohoaa polvilleen, katselee, hymyilee, nousee!… Hän on tuntenut, että hänellä vihdoinkin on vankka tukikohta! Hän on käsittänyt, että hän ei enää ole laivan kannella kaikkien vaarumisten ja kiikkumisten vaarallisella alalla! Meri on lakannut häntä kuljettamasta! Hän seisoo vankalla maaperällä!
Ja silloin opettaja Tartelett saa takaisin sen ryhdin, jonka matkalle lähdettyä oli menettänyt. Hänen jalkansa asettuvat luonnollisesti ulospäin säännönmukaiseen asentoon, vasen käsi tarttuu taskuviuluun, oikea heiluttaa jousta. Ja sitten, tarmokkaasti kihnattujen kielien päästäessä nihkeän, surumielisen kirkkaan säveleen, hänen hymyilevät huulensa lausuvat sanat: "Asentoon, neitiseni!" Tuo kunnon mies ajatteli Phinaa.