"Lähtekäämme!" vastasi opettaja. "Mutta jos suvaitsette, Godfrey, niin pysähdymme ensimmäiseen ravintolaan. Minä olen nälkään kuolemaisillani, ja tusina voileipiä muutaman portviinilasin huuhtelemina nostaisi minut täydellisesti jaloilleni jälleen!"
"Niin, ensimmäiseen ravintolaan…" vastasi Godfrey kohauttaen päätänsä, "ja viimeiseenkin… ellei ensimmäinen meille kelpaa!"
"Ja sitten", jatkoi Tartelett, "kysymme joltakulta ohikulkevalta, missä on sähkölennätinkonttori, toimittaaksemme heti sähkösanoman enollenne Kolderupille. Ajattelen, ettei se oivallinen herrasmies kieltäydy lähettämästä meille tarpeellista rahasummaa palataksemme Montgomery Streetille, sillä minulla ei ole senttiäkään taskussani!"
"Sovittu asia! Poikkeamme ensimmäiseen sähkölennätinkonttoriin", vastasi Godfrey; "tai jollei tässä maassa sellaista ole, niin ensimmäiseen postitoimistoon. Eteenpäin, Tartelett!"
Tanssinopettaja vapautti itsensä uimavehkeestään kietoen sen ympärilleen kuin metsästystorven, ja niin suuntasivat molemmat kulkunsa rannikkoa reunustavia hiekkasärkkiä kohti.
Erikoisesti olisi Godfrey, jolle Tartelettin kohtaaminen oli jälleen tuonut hiukan toiveita, tahtonut saada selville, olivatko he ainoat Dreamin haaksirikosta eloonjääneet.
Rantariutan kynnykseltä lähdettyään ja astuttuaan noin neljännestunnin molemmat tutkimusretkeilijämme kiipesivät kuudenkymmenen tai kahdeksankymmenen jalan korkuisen särkän rinnettä ja saapuivat sen harjalle. Sieltä he näkivät laajan alan rantamaa, ja heidän katseensa tarkkasivat itäistä taivaanrantaa, jonka rannikon kumpulat olivat heiltä siihen asti kätkeneet.
Kahden tai kolmen meripenikulman päässä sillä suunnalla oli taustana toinen kukkulajono, joka sulki näköpiirin siltä puolelta.
Pohjoisessa näkyi rannikko kylläkin kapenevan kärjeksi, mutta oliko se jatkoa johonkin taempaan niemekkeeseen, sitä ei vielä voinut varmasti sanoa. Etelässä uursi syvä lahdenpoukama rannikkoa, ja ainakin sillä suunnalla näkyi ulappa ulottuvan silmänkantamattomiin. Siitä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että tämä Tyynenmeren maa varmaankin oli niemi. Johonkin mantereeseen yhdistävää kannasta oli etsittävä pohjoisesta tai koillisesta.
Oli miten oli, mutta karua tämä seutu ei suinkaan ollut, vaan päinvastoin vehmaan kasvullisuuden verhoamaa. Oli pitkiä niittyjä, joilla kiemurteli joitakuita kirkasvetisiä puroja, korkeita tuuheita metsiä, joiden puut vihannoittivat mäkiä näyttämön taustalle asti. Varsin herttainen maisema!