"Juurihan teille sanoin, että tämä on Phinan saari; ja käsittänettehän, miksi olen tahtonut sille sen nimen antaa!"
"En…! En minä käsitä", vastasi Tartelett irvistäen; "en näe siinä mitään yhtäläisyyttä. Miss Phinaahan ympäröi maa!"
Tämän surullisen mietelmän jälkeen varustauduttiin viettämään yö niin mukavasti kuin se kävi laatuun. Godfrey palasi riutalle noutamaan uuden varaston munia ja nilviäisiä, joihin täytyi tyytyä. Senjälkeen hän väsymyksen uuvuttamana ennen pitkää nukahti puun juurelle, kun taas Tartelett, jonka elämänkäsitykseen ei mahtunut tällainen asiaintila, antautui mitä katkerimpiin mietelmiin.
Seuraavana päivänä, kesäkuun 28:na, molemmat olivat jalkeilla ennenkuin kukko oli heidän unensa keskeyttänyt. Aluksi sitten aamiaisen tapainen — samanlainen kuin eilinenkin. Puron raikkaan veden asemesta oli heillä kuitenkin onni saada hiukan maitoa, jota muuan vuohista antoi lypsää utareistaan.
Ah, kelpo Tartelett! Missä oli nyt viileä minttugrogi, punaviiniin sekoitettu kylmäkastike, jäähdytetty sitruunanmehuinen sherry-kobbler ja jääkylmä punssi, joita hän tuskin koskaan maistoi, mutta joita olisi joka hetki voinut tilata San Fransiscon ravintoloissa? Hän jo kadehti siipikarjaakin, kaniineja, vuohia, jotka sammuttivat janonsa kaipaamatta mitään sokerin- tai alkoholinpitoisia lisiä kirkkaaseen lähdeveteen! Nuo elukat eivät tarvinneet tulta ruokansa keittämiseksi. Juuret, yrtit ja siemenet riittivät, ja niiden suurus oli aina täsmällisesti katettuna vihreällä pöytäliinalla.
"Matkaan!" komensi Godfrey.
Ja niin he molemmat läksivät, ja heitä seurasi kotieläinsaattue, joka ei millään muotoa näkynyt tahtovan heitä jättää.
Godfreyn suunnitelmana oli mennä tutkimaan saaren pohjoispuolta, sitä rannikon seutua, josta kohosi tuo hänen kartiokukkulan huipulta havaitsemansa korkeiden puiden ryhmä. Mutta hän päätti kiertää sinne rantaa pitkin. Kenties oli tyrsky siellä ajanut maihin joitakin tähteitä haaksirikkoutuneesta laivasta. Ehkäpä tapaisivat sieltä rannikon hiekalta muutamia Dreamissa olleita tovereitaan hautaamatta viruvina, jotka heidän pitäisi kristityllä tavalla kätkeä maan poveen. Mitä elävien tapaamiseen tuli, niin hän omaa pelastumistaan ajatellen ei enää odottanut, että ainoakaan matruuseista olisi elossa nyt, kun jo oli kulunut kolmekymmentäkuusi tuntia onnettomuudesta.
He kulkivat siis ensimmäisen hiekkasärkkäjakson yli. Godfrey oli tovereineen pian jälleen riutan äärellä; he tapasivat sen yhtä autiona kuin se heidän lähtiessään oli ollut. Siellä he varovaisuudesta uudistivat muna- ja simpukkaeväänsä siltä varalta, että näitäkään laihoja eineitä ei saaren pohjoisosassa olisi tarjolla. Sitten he seuraten äskeisen vuoksen luomaa päärmettä astuivat edelleen ja tarkkasivat katseillaan koko tuota rannikon osaa. Ei mitään! Ei vieläkään mitään!
Täytyy tosiaan myöntää, että jos kova onni oli määrännyt nämä kaksi Dreamista pelastunutta Robinsoneiksi, niin se oli osoittautunut ankarammaksi heitä kuin heidän edeltäjiänsä kohtaan! Näille oli toki aina jäänyt jotakin haaksirikkoutuneesta laivasta. Tuotuaan sieltä joukon aivan välttämättömimpiä tarpeita he voivat vielä käyttää hyväkseen sen pirstaleitakin. Siten he saivat joksikin aikaa ruokavaroja, vaatteita, työkaluja ja aseita, sanalla sanoen, mikä oli elämän alkeellisimmille vaatimuksille välttämätöntä. Mutta tässä tapauksessa ei ollut mitään sellaista! Synkässä yössä oli laiva kadonnut meren syvyyteen jättämättä karille pienintäkään laudansirua! Oli ollut mahdotonta siitä mitään pelastaa… edes tulitikkua. Ja tuo tulitikkupa heiltä juuri ennen kaikkea puuttuikin. Tiedän kyllä, että monet kunnon ihmiset istuessaan mukavasti kammiossaan lämpimän kamiinin edessä, missä palaa kivihiiliä tai puupökkelöitä, kernaasti sanovat: