"Mutta eihän mikään ole helpompaa kuin tulen hankkiminen! Onhan siihen tuhansia keinoja! Kaksi piikiveä!… Hiukan kuivaa sammalta!… Rahtunen kärventynyttä liinavaatetta… kuinkako tuota vaatetta sytyttää…? Veitsenterääkin voi käyttää tuluksina… tai voitte aivan yksinkertaisesti hangata kahta puupalasta kiivaasti yhteen, kuten tekevät polynesialaiset…!"
Hyvä on, koettakaa!
Näin mietiskeli Godfrey kulkiessaan, ja hyvällä syyllä se kiinnittikin hänen päähuomionsa. Kenties oli hänkin kamarinsa uunin arinalla liekehtivää hiilivalkeata kohennellessaan ja matkakertomuksia lukiessaan ajatellut niinkuin nuo kunnon ihmiset! Mutta koetukselle pantuna hän ei ollut yrityksessään onnistunut, ja melkoisen levottomana hän ajatteli, että oli tultava toimeen ilman tulta, tuota välttämätöntä alkuainetta, jota mikään ei voi korvata.
Näihin ajatuksiin vaipuneena hän siis astui Tartelettin edellä, jonka ainoana huolena oli huudoillaan pitää koossa lammas-, vuohi-, kaniini- ja kanalaumaa.
Äkkiä osui Godfreyn silmä eräänlaisiin kirkkaan värinsä vuoksi puoleensa vetäviin pieniin omenamaisiin hedelmiin, jotka riippuivat tertuissa hiekkasärkkäin juurella satalukuisina kasvavien pensaiden oksista. Hän tunsi heti, että ne olivat niin sanottuja "manzanilloja" eli öljymarjoja, joita intiaanit muutamissa Kalifornian osissa kernaasti käyttävät ravinnokseen.
"Kah", huudahti hän, "tuossa on vihdoinkin hiukan vaihtelua pelkkiä munia ja simpukoita sisältävään ruokalistaamme!"
"Mitä, syödäänkö niitä?" kysäisi Tartelett, joka tapansa mukaan alkoi muikistaa suutansa.
"Eiköhän vain!" vastasi Godfrey.
Ja hän poimi heti muutamia manzanilloja, joihin ahnaasti iski hampaansa. Ne olivat vain villejä hedelmiä, mutta happamuudestaankin huolimatta ne maistuivat hyviltä. Opettaja ei ollut hidas seuraamaan toverinsa esimerkkiä, eikä hänkään osoittautunut kovin tyytymättömäksi löytöön. Godfrey tuumi, ja siinä hän olikin aivan oikeassa, että näistä hedelmistä voisi pusertaa juomaa, jonka annettaisiin käydä ja joka silloin olisi toki silkkaa vettä parempaa.
Matkaa jatkettiin. Pian hukkui hiekkaisen särkän äärimmäinen kärki ruoholakeuteen, jonka halki lirisi vilkasvetinen puro. Tämä oli sama, jonka Godfrey oli havainnut kartion huipulta.