"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä", vakuutti Godfrey. "Niitä riittää huomiseksi, ylihuomiseksi, ainaiseksi! Tarvitsee vain vaivautua niitä keräämään!"
"Hyvä on, Godfrey; entä nämä kamat sitten?"
"Niistä valmistamme jauhoja ja leipää, jahka saamme tulta!"
"Tulta!" huudahti opettaja ravistaen päätänsä. "Tulta! Ja kuinka sitä saamme…!"
"En vielä ollenkaan tiedä", vastasi Godfrey; "mutta tavalla tai toisella sitä hankkinemme!"
"Taivas kuulkoon toivomuksenne, rakas Godfrey! Ja ajatellessani, että on niin paljon ihmisiä, joiden ei tarvitse muuta kuin raapaista puunsirua kenkänsä anturaan tulta saadakseen, joudun ihan raivoihini! Ei! Koskaan en olisi uskonut, että kova onni olisi saattanut minut tällaiseen pulaan! Montgomery-kadulla ei tarvitsisi kulkea kolmea askeltakaan ennenkuin tapaisi herrasmiehen sikaari suussa, joka mielihyvällä antaisi kipunan tulta, ja täällä…"
"Täällä emme ole San Franciscossa emmekä Montgomery-kadulla, ja luulen, että on viisainta olla luottamatta ohikulkijain hyväntahtoisuuteen!"
"Mutta miksikä leipää ja lihaa tarvitseekaan paistaa? Miksei luonto ole meitä tehnyt sellaisiksi, että voisimme elää taivaan ilmasta?"
"Se käynee vielä mahdolliseksi", vastasi Godfrey hyväntuulisesti hymyillen.
"Niinkö luulette…?"