On totta, että vaikka osterit eivät voikaan ehdottomasti korvata leipää ja lihaa, ovat ne kuitenkin varsin ravitsevaa ruokaa, jos niitä syö runsain määrin. Mutta koska ne ovat hyvin helposti sulavia, voi niitä vaaratta nauttia kylläkseen, jopa liiaksikin.
Murkinansa syötyään Godfrey tarttui jälleen sauvaansa ja kääntyi viistoon kaakkoa kohti, puron oikealle rannalle. Tätä tietä hän varmaankin joutuisi ruoholakeuden halki eilen havaitsemilleen puuryhmille asti, tuolle puolen pitkiä pensas- ja viidakkojuovia, joita hän myös tahtoi lähemmältä tarkastaa.
Godfrey kulki siis mainittuun suuntaan noin kahden penikulman matkan. Hän seurasi puron vartta, missä kasvoi lyhyttä, sametintiivistä ruohoa. Parvittain vesilintuja pakeni meluten oudon olennon tieltä, joka tuli niiden rauhaa häiritsemään. Useanlaisia kalojakin vilahteli täällä puron vilkkaassa vedessä. Tällä kohtaa saattoi arvostella joen leveyden neljäksi tai viideksi metriksi.
Näiden kalojen pyydystäminen ei nähtävästi olisi vaikeata. Mutta niiden paistamiseksi tarvittaisiin tulta. Se oli yhä ratkaisematon kysymys.
Kun Godfrey oli saapunut ensimmäisille pensasriveille, oli hänellä onni löytää kahdenlaisia tuttuja juurihedelmiä, joista toiset nautittavaksi kelvatakseen ovat käytettävät tulikokeen läpi, mutta toisia saattoi syödä sellaisinaan. Näitä käyttävät Amerikan intiaanit alituisesti.
Toinen oli cama-niminen kasvi; se viihtyy sellaisellakin maaperällä, joka ei muuhun viljelykseen kelpaa. Sen sipulinkaltaisista juurista valmistetaan hyvin tymärikasta ja hyvin ravitsevaa jauhoa, ellei mieluummin syödä niitä perunain tapaan. Mutta kummassakin tapauksessa täytyy ne aina jollakin tavoin keittää tai paahtaa.
Toinen pensas kasvattaa eräänlaisia pitkulaisia sipuleja, jotka tunnetaan alkuasukkaiden antamalla nimellä jamf eli jam, ja jos sillä ehkä onkin vähemmän ravintoarvoa kuin kamalla, oli se näissä olosuhteissa edullisempi, koska sitä voi syödä raakana.
Hyvin mielissään tästä löydöstään Godfrey söi vitkastelematta muutamia näistä oivallisista juurista eikä itse tultuaan kylläiseksi unohtanut Tartelettin aamiaista, vaan keräsi niitä ison kimpun, jonka heitti olalleen, ja läksi taivaltamaan Willin puuta kohti.
Sanomattakin on selvää, että hän jam-kimppuineen sai hyvän vastaanoton. Opettaja ahmi halukkaasti juuria, kunnes oppilaan täytyi kehoittaa häntä kohtuullisuuteen.
"No no", vastasi hän, "tänään meillä on näitä juuria. Mutta ken tietää, saammeko niitä huomenna?"