Vaikka Godfrey siis olikin löytänyt melkein mukiin menevän suojapaikan, oli hänen unensa kuitenkin levollista. Hänen aivonsa toimivat kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Niissä yhtyi näet kaikenlaisia ajatuksia. Hän muisteli menneisyyttä, jota katkerasti kaipasi, ajatteli nykyisyyttä, jolle etsi ratkaisua, tuumi tulevaisuutta, joka teki hänet vieläkin levottomammaksi!
Mutta näiden kovien koettelemuksien vaikuttaessa vapautui järki ja siitä aivan luonnollisesti kehittyvä harkinta vähitellen niistä kapaloista, joissa ne tähän asti olivat uinuneet. Godfrey oli päättänyt taistella kovaa kohtaloa vastaan, koettaa kaikkensa, mikä suinkin oli mahdollista, päästäkseen tästä pälkähästä. Jos se hänelle onnistuisi, niin tämä läksy olisi varmaan opiksi ja ojennukseksi vastaisuudessa.
Päivänkoitteessa hän oli jalkeilla aikoen ryhtyä täydellisempään majanvalmistamiseen. Muonakysymys, varsinkin siihen liittyvä tulentarve, painoi vaa'assa enemmän kuin kaikki muut, enemmän kuin jotkut valmistettavat työkalut tai aseet ja varavaatteet, joita oli hankittava, elleivät he mielineet pian olla puettuina ihan polynesialaiseen kuosiin.
Tartelett nukkui vielä. Hämärässä ei häntä nähnyt, mutta kylläkin kuuli. Tuosta haaksirikon säästämästä mies-poloisesta, joka viisiviidettä-vuotiaana oli vielä yhtä kevytmielinen kuin hänen oppilaansa oli tähän asti ollut, ei voinut hänelle olla suurta apua. Vieläpä hän olisi lisätaakkanakin, koska täytyi pitää huolta hänen kaikenlaisista tarpeistansa. Mutta hän oli sittenkin kumppani! Hän oli sanalla sanoen suurempiarvoinen kuin älykkäinkään koira, vaikka hänestä kai olikin vähemmän hyötyä! Hän oli olento, joka osasi puhua, joskin haastoi typerästi ja nurinkurisesti; hän osasi jutella, vaikkakin pelkistä vähäpätöisistä asioista, ja valittaa — mitä muuten useimmiten tekisikin! Kuitenkin kaikitenkin Godfrey kuuli ihmisäänen kajahtelevan korvissaan. Se oli toki jotakin arvokkaampaa kuin Robinson Crusoen papukaija! Edes Tartelettinkaan kanssa hän ei olisi yksinään; eikä mikään olisi häntä niin lannistanut kuin täydellisen yksinäisyyden uhka.
— Robinson ennen Perjantaita, Robinson Perjantain saatuansa, mikä eroitus! — ajatteli hän.
Tänä aamuna, kesäkuun 29:nä, Godfrey ei sentään ollut pahoillaan yksinäisyydestänsä, koska hän halusi panna täytäntöön suunnitelmansa tutkia tämän sequoia-metsikön ympäristöä. Ehkä hänen onnistuisi löytää jokin hedelmä, jokin syötävä juuri, jonka veisi opettajalleen tämän suureksi tyydytykseksi. Hän jätti siis Tartelettin nukkumaan ja läksi.
Keveä sumu peitti vielä vaippaansa rannikon ja meren. Mutta pohjoisessa ja idässä alkoi usva jo kohota auringonsäteiden vaikutuksesta, joiden täytyi se vähitellen haihduttaa. Päivästä näkyi tulevan hyvin kaunis.
Veistettyään itselleen vankan sauvan Godfrey käveli parisen penikulmaa, kunnes saapui sille rannikon osalle, jota ei tuntenut ja jonka kulma oli Phinan saaren niemenä.
Täällä hän nautti eineekseen simpukoita ja nilviäisiä useitakin lajeja sekä etenkin pieniä oivallisia ostereita, joita siellä oli perin runsaasti.
— Ei tässä tosiaan nälkään kuole! — tuumi hän. — Täällähän on ostereita kymmenin tuhansin, niin paljon syötävää, että voi kyllä vaientaa vatsan pahimmat naukumiset! Jos Tartelett valittaa, johtuu se siitä, että hän ei pidä näistä nilviäisistä! No, kyllä ne vielä hänelle maistuvat!