"Vai niin, tosiaanko?"
"Niin tosiaankin, se on tavallista. Toinen ei lähde jos ei toinenkaan."
"No mikä sitten sisaresi poika on?"
"Viisitoista vuotias poika, vasta-alkaja, jonka tahdon harjoittaa ammattiin. Hänellä on erinomaisen hyvä tahto ja hänestä kerran tulee kelpo merimies."
"Kuulepas, rakas Crockston" — huudahti kapteini — "luuletko Delphiniä miksikään laivapoikain koulupaikaksi?"
"Meripojista älkää pahoin puhuko" — virkahti merimies. — "Yksi oli, josta tuli amiraali Nelson, ja toisesta tuli amiraali Franklin."
"Tuhat tulimmaista, ystäväni" — vastasi James Playfair — "sinäpä puhut mieleni mukaan. Otapa siis tänne se sisaresi poika, mutta jos en hänen enossaan löydä sitä oivaa miestä, joksi hänen väität, niin eno saapi minun kanssani tekemistä. Mene nyt ja tule tunnin perästä takasin."
Crockstonia ei tarvinnut käskeä kahdesti. Hän kumarsi jotenkin kömpelösti kapteinille ja oli muutamilla askelilla taas rantasillalla. Tunnin perästä tuli hän taas laivaan sisarensa pojan kanssa. Tämä oli neljä- tahi viisitoistavuotias poika, kasvultaan vähän hento ja heikko, ujo ja arkaileva muodoltaan, joka aivan vähän muistutti enonsa varmuutta ja ruumiinvoimia. Crockstonin täytyikin muutamilla hyvillä sanoilla rohkaista häntä.
"Kas niin ole jäykkänä vain" — sanoi hän. — "Tuhat tulimmaista, eihän täällä ole ketään, joka tahtoisi syödä meidät, ja päällisiksi saatamme vielä mennä tiehemme, jos niin tahdomme."
"Ei, ei" — vastasi nuorukainen — "Jumala meitä varjelkoon!"