"Erittäinkin heidän" — myönsi nuori kapteeni.
"James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on vakavarainen, mutta se on yhteydessä toiminimien kanssa, jotka voivat joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo ameriikkalaiset, olkootpa sitte orjuuden puolustajia tahi vastustajia!"
Jos Vincent Playfair, ihmiskunnan suuriin periaatteihin nähden, jotka aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia, tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtäkaikki oli oikeus katsella asiaa suoranaisesti kauppaedun kannalta. Tärkeintä Amerikan vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä, — The cotton famine — käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista sananpartta, kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain työmiehiä joutui elämään yleisen armeliaisuuden varassa.
Glasgowilla oli viisikolmatta tuhatta kehruukierrutinta, jotka ennen Yhdysvaltojen sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta tuhatta metriä pumpulilankaa, se on: viisikymmentä miljoonaa naulaa vuosittain. Näistä numeroista voi päättää, mitä selkkauksia oli syntyvä kaupungin teollisessa elämässä, kun raaka-ainetta kehruutehtaille miltei peräti puuttui. Vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen, työt lakkautettiin kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.
Tämän äärettömän kurjuuden näkeminen se saattoi James Playfairin ajattelemaan rohkeata yritystänsä.
"Minä hankin pumpulia" — sanoi hän — "ja tuon sen tänne, maksakoon mitä maksaa."
Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän esittää tuumansa tavallisen kauppa-yrityksen muodossa.
"Kuulkaapa nyt tuumani, setä!"
"Annas kuulla, James!"
"Se on aivan mutkaton. Me rakennamme tavattoman nopean ja paljon kantavan aluksen."