Kun vene muutamain minuuttien perästä oli avoimella ulkosatamalla, päätti Crockston ruveta pakinoimaan. Hän ymmärsi hyvin kyllä että Halliburt kantoi sydämmessään kysymyksiä, joihin hän halusi vastausta.
"Niin, rakas herrani" — sanoi hän — "vanginvartija on nyt minun paikallani kopissani, jossa, hänen juuri tuodessa minulle illallista, annoin hänelle nyrkilläni pari oivallista puustia, toisen niskakuoppaan toisen vatsaa vasten huumauskeinoksi. Ajatelkaas mikä kiitollisuuden osoitus! Sitte otin hänen vaatteensa ja avaimensa, hain teidät ja vein teidät linnasta ulos sotamiesten nenäin edessä. Ei se ollut sen vaikeampaa!"
"Mutta missä tyttäreni on?" — kysyi Halliburt.
"Laivassa, joka on viepä teidät Englantiin."
"Tyttäreni täällä!" — huudahti amerikalainen, hypäten ylös paikaltansa.
"Hiljaa vain!" — vastasi Crockston. — "Muutamia minuuttia vielä, niin olemme pelastuneet."
Vene kiiti nuolen nopeudella pimeässä, vaikka hiukan onnen kaupalla. James Playfair ei voinut sumulta eroittaa Delphinin lyhtyjä. Häntä epäilytti mitä suuntaa hänen tulisi noudattaa, sillä oli niin pimeä, että soutajat eivät nähneet edes airon kärkiä.
"Kuinkas käy, herra kapteini?" — kysyi Crockston.
"Kaiketi olemme jo soutaneet enemmän kuin puolitoista peninkulmaa" — vastasi kapteini. "Ettekö näe mitään, Crockston."
"En mitään, ja kuitenkin on minulla hyvät silmät. Mutta olkaa huoleti kyllä perille tulemme, ja linnassa ne eivät mitään aavista."