— Minun kaltaisteni?... En ole teidän kaltaisianne!
— Te olette ystävien parissa.
— Ystävien? Minullako ystäviä? huudahti vieras, kätkien pään käsiinsä. — Ei koskaan... Päästäkää minut, päästäkää!
Hän juoksi ylängölle siihen kohtaan, joka vietti merelle, pysähtyi ja seisoi siellä kauan aikaa liikahtamatta. Niin hän seisoi kaksi tuntia muistellen kai entisyyttään, murheellista entisyyttä.
Sen jälkeen hän palasi muitten luokse. Silmät olivat punaiset, mutta enää hän ei itkenyt. Hän tuli masentuneena, arastellen, katse maahan luotuna ja kysyi insinööriltä:
— Sir, oletteko te ja teidän toverinne englantilaisia?
— Emme, me olemme amerikkalaisia.
— Vai niin? poloinen mutisi. — Sitä parempi.
— Ja te?
— Englantilainen, hän vastasi ja riensi samassa rantaan, jossa alkoi astella vesiputouksen ja joen suun väliä. Kulkiessaan Harbertin ohitse hän äkkiä kysyi tukahtuvalla äänellä: