Ääneti muut kuuntelivat näitä välittömästi esiin ryöppyäviä tunnustukseen vihjailevia sanoja. Cyrus Smith yritti rauhoittaa häntä.
— Ei! Ei! huudahti vieras. — Sana vain ... Olenko minä vapaa?
— Olette, insinööri vastasi.
— Hyvästi sitten! hän huudahti ja pakeni kuin mieletön.
Nab, Pencroff ja Harbert juoksivat hänen jälkeensä, mutta tulivat pian takaisin ilman häntä.
— Hän ei palaa enää koskaan, sanoi Pencroff.
— Palaa, vastasi Cyrus Smith. — Hurja luonto nousi viimeistä kertaa raivoon. Omantunnon vaivat saivat sen kuohahtamaan; uusi yksinäisyys on masentava sen.
Työt Lincolnin saarella sujuivat sillä välin tasaista kulkuaan. Kaalimaa laajeni laajenemistaan. Marraskuun 15:ntenä oli kolmas sadonkorjuu. Tuo kahdeksantoista kuukautta sitten kylvetty jyvä tuotti nyt puolikuudettasataa hehtoa. Nyt heillä ei enää ollut jyvistä puutetta. Nyt riitti kylvää puolitoista hehtoa, ja ravintoa oli kylliksi sekä ihmisille että karjatarhan asukeille.
Mutta jyvät oli saatava jauhoiksi ja sitä varten tarvittiin mylly. Heti ryhdyttiinkin miehissä rakentamaan tuulimyllyä Näkötornin ylängölle lähelle järveä, jonka pohjoispäässä oli runsaasti hiekkakiviä. Niistä saatiin vähällä vaivaa hyvät myllynkivet. Työtä joudutettiin niin, että mylly oli valmiina joulukuun 1. päivänä. Ja niinpä oli siirtolaisilla ilo nähdä aamiaispöydässään ensimmäinen leipä. Hiukan tahmeaa tämä esikoisleipä oli, mutta vähät siitä; jokainen iski siihen kiinni halukkaasti.
Taborin saaren muukalaista ei vain kuulunut. Muita tämä pitkällinen poissaolo jo alkoi arveluttaa. Cyrus Smith yksin oli vakuuttunut hänen paluustaan. Insinöörillä oli siitä asiasta omituinen aavistus. Eikä hän pettynytkään.