— Mutta, hän lisäsi, — Britannia ei joutunut haaksirikkoon Australian läntisellä rannalla, vaan itäisellä. Sieltä häntä on etsittävä; siellä hän varmaankin on alkuasukkaitten vankina.
Miehen sanoja ei käynyt epäileminen, siksi vilpitöntä oli hänen esiintymisensä, eikä isäntäkään tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää. Ayrtonin neuvosta päätettiin, että lordi Glenarvan, hänen vaimonsa, Grantin lapset, majuri, ranskalainen oppinut, kapteeni Mangles ja muutamat laivamiehet lähtisivät Ayrtonin johdolla vaeltamaan halki Australian mantereen itää kohti pysytellen 37:nnellä leveysasteella. Duncan purjehtisi perämiehensä Tom Austinin johtamana Melbourneen ja odottaisi siellä tarkempia määräyksiä.
Retkikunta lähti liikkeelle joulukuun 23:ntena 1854.
Mutta tämä Ayrton oli petturi. Hän oli tosin ollut perämiehenä Britannialla, mutta joutunut riitaan kapteeni Grantin kanssa ja koettanut yllyttää laivaväkeä kapinaan anastaakseen laivan. Kapteeni oli vanginnut hänet ja rangaistukseksi jättänyt hänet maihin Australian länsirannalla huhtikuussa 1852.
Tuo kurja mies ei ollut niin ollen kuullutkaan Britannian haaksirikosta ennenkuin nyt vasta! Maihin jäätyään hän oli ottanut nimekseen Ben Joyce ja perustanut rosvojoukon, jonka päällikkönä hän yhä edelleen oli. Uskoteltuaan lordille, että haaksirikko oli tapahtunut itärannalla, ja saatuaan hänet lähtemään itäänpäin oli tuolla konnalla tarkoituksena saada lordi erotetuksi laivastaan, jonka hän sitten aikoi ottaa haltuunsa ja lähteä rosvoilemaan Tyynelle merelle.
Retkikunta lähti liikkeelle. Sen matka oli tietysti kovin onneton, koska sitä johti Ayrton, joka ajoissa oli antanut yrityksestään tiedon rosvojoukolleen.
Duncan oli sillä välin lähetetty Melbourneen korjauttamaan vaurioitaan. Nyt piti saada lordi Glenarvan taivutetuksi lähettämään Duncanin päällikölle käsky, että laiva mahdollisimman nopeasti tulisi Australian itärannalle muka retkikuntaa noutamaan, koska oltiin jo lähenemässä merenrantaa. Ayrtonin todellinen tarkoitus oli, että hän siellä helposti saisi Duncanin valtaansa. Lordi noudattikin hänen neuvoaan ja lähetti hänet viemään kirjettä Duncaniin, jonka siinä käskettiin viipymättä rientää Twofoldin lahteen. Sinne Ayrton oli määrännyt joukkonsa kokoontumaan.
Silloin tuli hänen petoksensa ilmi, ja hänen täytyi paeta. Mutta kirjeen hän päätti saattaa perille, maksoi mitä maksoi, ja siinä hän onnistuikin. Mutta Jumala ei sallinut hänen pahain aikeittensa toteutua.
Saatuaan Ayrtonin tuoman kirjeen Tom Austin nostatti heti ankkurin ja lähti ulapalle, Ayrton mukana. Mutta kuinka suuri olikaan Ayrtonin hämmästys, kun hän huomasi laivan pitävän kurssia, ei Australian itärantaa, vaan Uutta Seelantia kohti! Hän huomautti siitä päällikölle, mutta tämä näytti hänelle kirjeen. Ja todellakin! Siinä käskettiin Duncanin suunnata kulkunsa Uuden Seelannin itärannikolle. Ranskalainen tiedemies, kirjeen kirjoittaja, oli erehdyksessä merkinnyt määräpaikan väärin.
Nyt Ayrtonin aikeet olivat rauenneet tyhjiin. Hän yritti nostattaa laivaväkeä kapinaan, mutta hänet pantiin rautoihin ja kytkettiin laivanruumaan.