Duncan risteili Uuden Seelannin itärannikolla aina maaliskuun 3:nteen. Silloin Ayrton kuuli ruumaan Duncanin tykkien pauketta: lordi Glenarvan oli saapunut laivalleen.
Asiain kulku oli ollut seuraava.
Tuhansia vaaroja ja kärsimyksiä kestettyään oli lordi seuralaisineen vihdoin saapunut Twofoldin lahteen. Duncania ei ollut siellä. Hän sähkötti Melbourneen. Sieltä vastattiin: Duncan lähtenyt 18:ntena, määräpaikka tuntematon.
Silloin lordi, tarmokas ja hellittämätön mies, astui seuralaisineen erääseen kauppalaivaan, purjehti Uuden Seelannin länsirannalle ja vaelsi sen halki 37:ttä leveysastetta pitkin löytämättä kuitenkaan kapteeni Grantista mitään jälkeä. Itärannalle saavuttuaan hän suureksi ilokseen näki siellä oman laivansa, joka oli odotellut häntä jo viisi viikkoa!
Maaliskuun 3:ntena 1855 lordi oli siis Duncanilla. Ayrtonkin oli siellä. Lordi tahtoi konnalta saada kuulla kaikki, mitä hän tiesi kapteeni Grantista. Ayrton kieltäytyi puhumasta. Silloin lordi uhkasi jättää hänet ensi satamassa englantilaisten viranomaisten käsiin.
Duncan lähti jatkamaan matkaansa itään. Ayrton oli yhä vaiti, kunnes lordin puoliso sai hänet taivutetuksi puhumaan sillä ehdolla, ettei lordi antaisi häntä englantilaisten käsiin, vaan jättäisi hänet johonkin Tyynen meren saareen. Lordi suostui, ja silloin Ayrton kertoi koko elämänsä vaiheet. Kapteeni Grantista hän ei ollut kuullut mitään sen hetken jälkeen, kun Grant oli jättänyt hänet Australian rantaan.
Lordi piti sanansa. Duncan jatkoi matkaa ja saapui Taborin saareen. Sinne hänen oli määrä jättää petturi ja — todellinen ihme! — sieltä hän vihdoin löysi kapteeni Grantin ja tämän kaksi laivamiestä. Kapteeni Grant miehineen otettiin nyt laivaan ja heidän sijaansa jätettiin Ayrton Taboriin.
— Tänne sinä nyt jäät, Ayrton, puhui silloin hänelle lordi Glenarvan, — täällä olet kaukana kaikesta muusta maailmasta. Ei kannata ajatellakaan pakoa. Yksin saat olla, ja Jumala yksin näkee sinut täällä, hän, joka tuntee ihmisen sydämen. Sinä et kuitenkaan ole oleva kateissa etkä tietymättömissä niinkuin kapteeni Grant. Ihmiset pitävät sinut muistissaan. Minä tiedän missä olet ja tulen sinua hakemaan.
Ja Duncan nosti ankkurinsa ja katosi näkyvistä. Ayrton oli nyt yksin, mutta puutteeseen hän ei jäänyt. Aseita hänellä oli, samoin astioita, siemeniä ja työkaluja. Hänen käytettävänään oli kapteeni Grantin rakentama mökki. Taborin saaressa hänen oli määrä elää ja sovittaa kauheaa rikostaan. Hän häpesi, hyvät herrat, pahoja tekojaan, hän katui niitä, hän oli hyvin onneton! Jos, hän sanoi itsekseen, ihmiset vielä tulevat häntä hakemaan, niin toisenlaisena hän heidän joukkoonsa palaa! Kuinka paljon hän kärsikään, tuo kurja! Kuinka hän koettikaan parantaa itseänsä ankaralla työllä! Kuinka hän rukoilikaan, että hänestä tulisi uusi ihminen!
Näin kului pari, kolme vuotta. Alinomaa hän tähysteli taivaanrantoja: eikö missään näy purjeita? Alinomaa hän kyseli itseltään, milloin hänen koettelemuksensa päivät loppuvat. Voi kuinka kauheaa oli yksinäisyydessä sielun, jota omantunnon tuskat kalvoivat!