— Me olimme koko illan Graniittilinnassa. Jos tuli näkyi, niin se oli jonkun toisen sytyttämä eikä meidän.
Jotain salaperäistä tällä saarella oli, se täytyi kaikkien myöntää. Joku salaperäinen olento piileskeli sen saavuttamattomissa kätköissä. Ja se oli saatava ilmi, maksoi mitä maksoi.
Cyrus Smith kertoi lopuksi tutkineensa kerran yksin ollessaan kuilunkin, jonka partaalla Top ja Jup niin usein olivat olleet rauhattomia.
Kevään tultua, niin sovittiin, tarkastettaisiin saari kokonaisuudessaan uudestaan.
Talvi teki tuloaan, mutta rohkein mielin siirtolaiset sitä odottelivat. Ayrton siirtyi kylmän tultua Graniittilinnaan hänkin. Tavallisia töitä suoriteltiin, enimmäkseen kotosalla, ja niin kului talvi ilman sanottavia tapauksia; ei edes Top eikä Jup osoittanut tänä talvena mitään levottomuutta kuilun partaalla.
Mutta sitten sattui tapaus, joka oli käänteentekevä siirtolaisten vaiheissa.
Lokakuun 17:ntenä Harbert oli ottanut Graniittilinnan ikkunasta valokuvan Liittolahden rannoista ja avarasta ulapasta. Tutkiessaan sitten kehittämäänsä levyä hän huomasi pienen pilkun taivaanrannassa. Hän huuhteli kuvaansa uudestaan, mutta pilkku ei lähtenyt. Vihdoin hän kiersi kaksoiskiikarista irti yhden kuperan linssin ja tarkasteli sitä. Levy oli pudota hänen kädestään, ja häneltä pääsi kova huuto.
Hän riensi Cyrus Smithin huoneeseen ja näytti tälle tuota kummallista pilkkua.
Cyrus Smith tutkisteli sitä tarkasti, otti sitten kiikarin ja suuntasi sen merelle päin.
Kiikari pysähtyi viimein yhteen kohtaan. Hetken kuluttua insinööri laski sen alas ja lausui yhden ainoan sanan: — Laiva!