— Muutoin saisi tulta hankaamalla kahta puutakin vastakkain.

— Sopii koettaa, poikaseni! merimies virkkoi ivallisesti.

— Siten ainakin villit saavat tulta.

— Saakoot vain. Heillä mahtaa olla erityiset keinot ja sytykkeetkin ihan eri lajia. Olen minä monestikin yrittänyt sillä tapaa, mutta hukkaan on mennyt yritys joka kerta. Tulitikku, se se on poikaa. Missäs ne minun tikkuni ovat?

Mutta tikkujapa ei löytynytkään. Pencroff haki kaikki taskunsa moneen kertaan, mutta hänen messinkinen, aivan vedenpitävä tikkurasiansa oli auttamattomasti tiessään.

He lähtivät kumpikin ulos etsimään sitä. He tarkastelivat rantahiekalta, kallionkoloista — ei mitään.

— Olisitkohan sinä heittänyt sen gondolista mereen muitten kapineitten mukana? kysyi Harbert.

— Enkä heittänyt, mutta kun siinä pahan onnen purtilossa meitä itseämmekin viskoi ja lennätteli joka puolelle, niin siinä mylläkässä lienevät menneet sen tiensä tikut niinkuin piippukin. Pahus!

Ja uudelleen he haeskelivat tikkurasiaa kaikista niistä paikoista, missä äsken olivat käyneet. Turhaan.

Tulta vaille jäi nyt liesi, ja kovin olivat ystävykset siitä allapäin.