Kello kuuden tienoissa, jolloin aurinko oli katoamaisillaan läntisten ylänköjen taakse, Harbert huomasi Nabin ja reportterin palaavan. He tulivat yksin! Reportteri istahti kallionkielekkeelle väsyneenä, nälissään, sanaakaan sanomatta. Nabin pöhöttyneistä silmistä näki hänen itkeneen, ja uusi kyyneltulva todisti neekeri paran toivottomuutta.
Reportteri kertoi vihdoin, kuinka he olivat samoilleet pitkin rantaa toistakymmentä kilometriä, siis paljon kauemmaksi kuin mihin olisi luullut insinöörin jääneen koirinensa. Mutta ei näkynyt pienintäkään jälkeä, ei edes kiven siirtymää missään. Meressä, jonkun sadan askeleen päässä rannasta, oli insinööri saanut hautansa.
— Ei! huudahti Nab. — Se on mahdotonta! Minä tai joku muu, olkoon menneeksi, mutta hän! Ei koskaan.
— Nab, lohdutteli Harbert, — kyllä me Jumalan avulla vielä löydämme hänet, mutta nyt sinun on nälkä. Syö hiukan.
Harbert ojensi hänelle muutamia simpukoita, mutta Nab ei huolinut niistä.
Gideon Spilett nielaisi muutaman nilviäisen ja ojentautui rantahiekalle. Silloin Harbert meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä:
— Me löysimme luolan, jossa voimme levätä. Yö lähenee jo. Tulkaa.
Kaikki lähtivät hormeihin.
Matkalla kysäisi Pencroff ikäänkuin ohimennen, oliko Spilettillä tulitikkuja.
— Oli, mutta viskasin ne pois gondolissa.