Luola, jonka uumeniin he lähtivät tunkeutumaan, oli aluksi matala, mutta avartui kohta korkeaksi holviksi. Täydellinen pimeys ja hiljaisuus vallitsi. Ulkoa ei tänne päässyt salama eikä jyrinä löytämään tietään.
Johto riippui kiviseinistä ulospistävissä kielekkeissä, ja siitä seuraten vene kulki yhä syvemmälle luolaan.
Lienee soudettu jo kilometrin verran, kun insinööri kokasta komensi:
— Seis!
Räikeä valo paljasti silloin heidän silmäinsä eteen suunnattoman holvin vuoren sisustassa. Kolmekymmentä metriä korkeaa kupukattoa kannattivat komeat basalttipylväät, jotka näyttivät kaikki samaan muottiin valetuilta. Pohjasta kohosi pienempiä, kahdentoista — viidentoista metrin korkuisia pylväitä säännöllisinä riveinä. Veden pinta oli tyyni ja vesi löi vain hiljalleen pylväitten tyviä vasten. Kirkkaassa valossa erottui joka ainoa kohoama, joka ainoa uurre, joka ainoa kivensärmä kimaltaen ja välkähdellen.
Ei ollut epäilystäkään: valo oli sähkövaloa. Itse sen lähteeseen ei ollut enää kuin puoli kaapelinpituutta.
Vene lähti jälleen liikkeelle, ja tuhansina timantteina säihkyivät airojen viskomat vesipisarat ihanassa valossa. Siltä kohtaa oli tämä vuorensisäinen järvi lähes sata metriä leveä. Perällä kohosi suunnaton basalttiseinä, luja, yhtenäinen, ilman pienintäkään aukkoa, solaa tai muuta pääsytietä.
Keskeltä järven pintaa näkyi jokin pitkä, sukkulamainen esine, äänetön, liikkumaton. Sen kummaltakin kupeelta lähti kaksi häikäisevää valokimppua kuin kahdesta ahjosta, joissa rauta valkoisena hehkuu. Tuo esine, muodoltaan kuin suunnaton valas, oli noin seitsemänkymmentä viisi metriä pitkä ja kolme, neljä metriä vedenpinnan yläpuolella.
Cyrus Smith oli noussut kokassa seisoalleen ja katseli kovin jännittyneenä tuota jättiläistä. Vihdoin hän tarttui reportterin käsivarteen.
— Mutta hänhän se on! Ei se saata olla kukaan muu! hän huudahti.