Kapteeni Nemo torjui heidät ojentamalla kätensä ja lausui liikuttuneempana kuin itse varmaan olisi suonutkaan:
— Kunhan ensin olette kuulleet kertomukseni loppuun.
Hänen tarinansa oli lyhyt, mutta hänen täytyi sitä kertoessaan panna liikkeelle koko tarmonsa päästäkseen päähän. Hän taisteli ilmeisesti kovaa uupumusta vastaan. Cyrus Smith pyysi väliin häntä levähtämään, mutta hän pudisti päätänsä kuten ainakin mies, joka tietää, ettei hän enää huomista päivää näe.
Kapteeni Nemo oli intialainen, Dakkarin prinssi, Intian sankarin Tippu Sahibin veljenpoika. Hänen isällään oli itsenäinen ruhtinaskunta Bundelkundissa. Isä lähetti poikansa jo kymmenvuotiaana Eurooppaan kasvatettavaksi siinä salaisessa tarkoituksessa, että poika vastedes pystyisi tasaväkisin asein taistelemaan niitä vastaan, joita isä piti maansa sortajina, nimittäin englantilaisia.
Kymmenvuotiaasta kolmenkymmenen vanhaksi tuo erittäin lahjakas, terävä-älyinen, yleväsydäminen Dakkarin prinssi oleskeli Euroopassa edistyen nopeasti tieteissä sekä taiteissa. Hän matkusteli kaikkialla Euroopassa. Oppineisuutensa, korkean syntyperänsä ja rikkautensa tähden hän oli kaikkialla tervetullut vieras, mutta maailma ei milloinkaan vienyt häntä pyörteisiinsä.
Oli yksi maa, johon hän ei milloinkaan jalkaansa astunut ja jota hän vihasi sydämensä pohjasta. Se oli Englanti. Kaikki se viha, mikä milloinkaan saattaa kyteä voitetussa voittajaa, sorretussa sortajaa kohtaan, se kyti hänessä, tuossa Tippu Sahibin heimon prinssissä. Pienestä pitäen hän jo oli veriinsä imenyt kostontuumat ihanan synnyinmaansa raatelijoita kohtaan.
Hänestä tuli tiedemies, taiteilija, valtiomies, mutta intialaisena hän pysyi kiireestä kantapäähän, intialaisena hän himoitsi kostoa, intialaisena hän toivoi joskus voivansa vapauttaa maansa orjuuden kahleista.
Hän palasi Bundelkundiin v. 1849, meni naimisiin jalosukuisen intialaisnaisen kanssa, jonka sydän myös itki synnyinmaan onnettomuutta. Kaksi lasta hänelle syntyi, ja palavasti hän heitä rakasti, mutta Intian kohtaloa ei perheonnikaan saanut hänen mielestään unohtumaan. Hän odotti vain tilaisuutta. Se tulikin.
Liian raskaana alkoi englantilaisten ies painaa Intian kansoja. Silloin oli Dakkarin prinssin aika ryhtyä toimeen. Hän purki tyytymättömäin kuuluviin koko leppymättömän muukalaisvihansa, hän vaelsi sekä vapaissa että orjuutetuissa maakunnissa mieliä innostaen ja kohottaen. Hän muistutti Tippu Sahibin maineikkaista päivistä, Seringpatamin taistelusta, jossa tuo jalo mies oli kuollut sankarikuoleman isänmaansa puolesta.
Vuonna 1857 syttyi suuri intialaisen sotaväen kapina. Dakkarin prinssi käytti varojaan, tietojaan ja sotataitoaan kapinallisten hyväksi. Hän taisteli kansalaistensa eturiveissä; kahdessakymmenessä taistelussa hän oli mukana, haavoittui kymmenen kertaa, mutta hänen henkensä säilyi.