— Huomenna minun kuoltuani lähdette te, mr Smith, tovereinenne Nautiluksesta. Kaikki sen aarteet seuratkoot minua. Yksi ainoa muisto teille jää Dakkarin prinssistä. Tuo lipas tuolla... Siinä on usean miljoonan arvosta timantteja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin olin puoliso ja isä ja jolloin melkein uskoin, että onnea on olemassa; niin ikään on siinä kokoelma helmiä, joita ystävineni keräilin merten pohjalta. Tästä aarteesta saattaa teille olla vastedes hyötyä. Väärin te ette sitä käytä, siitä olen vakuuttunut.
Hetkisen levättyään hän jatkoi.
— Huomenna otettuanne lippaan ja lähdettyänne tästä salista te suljette oven, nousette sitten kannelle ja lukitsette ulkopuolisen luukun tiiviisti pulteilla. Astutte sitten veneeseen, jolla tänne tulittekin, ja soudatte Nautiluksen peräpuolelle. Siellä on vesilinjassa kaksi isoa hanaa. Aukaiskaa ne. Vesi tunkeutuu sisään, ja Nautilus vajoaa hitaasti meren syvyyteen.
Ääneti kuuntelivat muut hänen puhettaan.
— Lupaattehan, hyvät herrat?
— Lupaamme, insinööri vastasi.
Kapteeni pyysi heitä sitten jättämään hänet joksikin aikaa yksikseen. Gideon Spilett ehdotti, että joku heistä kuitenkin kaiken varalta jäisi hänen luokseen, mutta kapteeni kielsi.
— Minä elän huomiseen, sir! hän virkkoi.
Kaikki lähtivät salista ja kulkivat kirjaston ja ruokasalin kautta keulapuolelle konehuoneeseen, jossa insinööri ihastuneena katseli monia nerokkaita laitteita.
Vähitellen he siirtyivät kannelle.