Siirtolaiset astuivat lähemmäs ja kohensivat pieluksia, jotta hänen olisi mukavampi istua.
Kuoleva silmäsi vielä kerran ympärilleen saliin. Katse hyväili vielä kerran joka ainoaa esinettä: italialaisten, flaamilaisten, ranskalaisten ja espanjalaisten mestarien maalauksia, marmoriveistoksia ja pronssikuvia korkeilla jalustoillaan, upeita urkuja peräseinällä, lasikaapeissa olevia meren harvinaisuuksia, kasveja, siimaeliöitä, helminauhoja, arvaamattoman kalliita, ja vihdoin oven kamanassa tämän museon tunnuslausetta:
Mobilis in mobili. [Liikkuvissa liikkuvainen.]
Syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Kapteeni Nemo eli vielä kerran monivaiheista elämäänsä. Vihdoin hän kääntyi siirtolaisten puoleen ja virkkoi:
— Sanoittehan, hyvät herrat, olevanne kiitollisuuden velassa minulle?
— Kapteeni! Me antaisimme henkemme, jos voisimme jatkaa teidän päiviänne.
— Hyvä on, hyvä on! Luvatkaa täyttää viimeinen tahtoni; siten suoritatte kaiken veikanne.
— Me lupaamme, Cyrus Smith vastasi.
— Huomenna, sairas aloitti, — huomenna minua ei enää ole. Nautilus olkoon ruumisarkkuni. Kaikki ystäväni lepäävät meren pohjalla. Siellä tahdon minäkin levätä... Kuulkaa minua, hyvät herrat! Nautilus ei pääse tästä luolasta enää mihinkään, sillä aukon suu on supistunut. Mutta ellei se pääse ulos, pääsee se vajoamaan meren pohjaan ja viemään sinne minun maalliset jäännökseni.
Hartaina siirtolaiset kuuntelivat näitä sanoja. Hän jatkoi: