Seuraavana päivänä, tammikuun 8:ntena, Cyrus Smith ja Ayrton palasivat Graniittilinnaan. Heti sen jälkeen insinööri kokosi ystävät ympärilleen ja ilmoitti heille, mikä vaara Lincolnin saarta uhkasi.
— Hyvät ystävät, hän puhui, ja hänen äänessään ilmeni syvä liikutus, — Lincolnin saari ei ole niitä, joitten on määrä olla olemassa niin kauan kuin maapallokin. Se on joutuva ennen pitkää tuhon omaksi, auttamattomasti.
Siirtolaiset katsahtivat toisiinsa ja katsahtivat insinööriin.
— Mutta selittäkää! lausui reportteri.
— Selitän kyllä tai paremmin sanoen ilmoitan teille, mitä kapteeni Nemo salaisessa keskustelussa minulle uskoi.
— Kapteeni Nemoko? huudahtivat muut.
— Niin, se oli hänen viimeinen palveluksensa meille ennen kuolemaa. Tietäkää siis, ystävät: Lincolnin saarella ei ole samoja edellytyksiä kuin muilla Tyynen meren saarilla. Se on ennemmin tai myöhemmin järkkyvä perustuksiaan myöten. Näin vakuutti kapteeni Nemo, ja samaan vakaumukseen tulin minäkin tarkastaessani eilen Dakkarin hautakammiot. Tuo sokkelo ulottuu saaren alitse tulivuoreen saakka, jonka keskiahjosta sitä erottaa vain ohuehko seinä. Ja tämä seinä on nyt täynnä halkeamia, joista komeroon virtaa rikki-kaasuja.
— Entä sitten? kysyi Pencroff rypistäen kulmiaan.
— Sitten, insinööri puhui edelleen, — sitten huomasin, että raot laajenevat laajenemistaan sisäpuolisen paineen vaikutuksesta ja että seinä ennen pitkää antaa perään ja päästää meren vedet tulivuoren sisimpään.
— Sittenhän se pätsi sammuu kerrassaan! koetti Pencroff vieläkin laskea leikkiä. — Sammuu, ja siinä sen asian loppu.