— Niin, siinä on loppu! Cyrus Smith lausui. — Sinä päivänä, jona meren vedet syöksyvät vuoren sisään, missä kivilajit sulina kiehuvat, sinä päivänä Lincolnin saari lentää ilmaan niinkuin lentäisi Sisilia, jos Välimeri syöksyisi Etnan sisään.
Tukala, sietämätön oli siirtolaisten asema, murheellinen heidän mielensä. Ainoa keino, mihin heidän nyt kannatti ryhtyä, oli jouduttaa uusi laiva valmiiksi niin pian kuin mahdollista. Siinä heidän viimeinen turvansa.
Sikseen jäi nyt metsästys, elonkorjuu ja heinänteko — miksi koota enää riistaa tulevaisuuden varalle? Vanhoja säästöjä riitti vielä viikkomääriksi, vieläpä eväiksi laivallekin. Laiva, laiva oli ennen kaikkea saatava valmiiksi.
Tammikuun 23:ntena oli laiva jo puoleksi laudoitettu. Tulivuoren toiminnassa ei ollut huomattu siihen saakka mitään merkillisempää. Mutta 24. päivää vasten yöllä kuului hirmuinen pamaus: tuntui kuin olisi koko saari räjähtänyt.
Kello oli kahden tienoissa aamulla.
Siirtolaiset kiirehtivät ulos Graniittilinnasta.
Taivas oli ilmitulessa. Laava oli noussut aukoille asti, ja vuoren ylin huippu — 300 metrin korkuinen, suunnattoman painava kivijärkäle — oli irtaantunut ja syössyt maahan, joka yhä vieläkin tärisi. Kaikeksi onneksi se oli pudonnut pohjoiseen päin, vuoren ja meren välisille särkille. Samaan aikaan laavavirrat, nyt uusista aukoista valloilleen päästen, virtasivat tuhansina tulikäärmeinä joka taholle.
Ilmeinen tuho uhkasi karjatarhaa. Onagerit valjastettiin heti ja lähdettiin karjamajalle. Sinne tullessaan siirtolaiset kuulivat eläinten surkeita hätähuutoja. Laavavirta syöksyi jo niitylle ja pyrki polttamaan senpuoleista aitaa. Portti tempaistiin auki, ja eläimet syöksyivät suinpäin ulos.
Tunnin kuluttua hulvahti kiehuva laava karjatarhaan, kuivasi sen pienen puron, sytytti mökin palamaan, tuhosi aitauksen. Karjakartanosta ei enää ollut jälkeäkään!
Koitti tammikuun 24. päivä. Koska maa vähitellen aleni itää kohti, niin oli pelättävissä, että laava Jakamarin metsästä välittämättä saapuisi Näkötornin ylängölle saakka.