Sillä välin Cyrus Smith makasi yhä edelleen tajuttomana. Kylmä vesi, jolla ystävät tuon tuostakin kastelivat hänen huuliaan, näkyi vähitellen saavan eloa häneen. Vihdoin johtui merimiehen mieleen kaataa sairaan suuhun muutama pisara mukana olevasta linnunlihasta puristettua mehua. Tuokion kuluttua sairas avasi silmänsä, alkoi liikutella huuliaan, eikä aikaakaan, niin hän jaksoi puhua, vaikka heikolla äänellä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat:
— Saariko vai manner?
— Siitä vähät! huudahti Pencroff riemuissaan. — Kyllä siitä selko saadaan. Pääasia on, että olette hengissä vielä. Ja hiljaa hän lisäsi Harbertille: — "Saariko vai manner!" Sellaista jaksaa ajatella, vaikka on ihan henkihieverissä. Siinä vasta mies!
Nyt oli ystävysten lähimpänä huolena saada sairas hormeihin. Sitä varten lähtivät Pencroff, Harbert ja Nab metsään rakentamaan jonkinlaisia paareja. Hietasärkkäin takaisesta metsästä he pian löysivätkin tuulen kaataman puun, taittoivat siitä käsivoimin paksuimmat oksat ja tekaisivat paarit, joihin valmistettiin lehdistä ja sammalista mukava vuode.
Siksi heikko sairas vielä oli, ettei häntä pariin tuntiin käynyt kantaminen niin pitkää matkaa. Sillä välin kertoi Gideon Spilett hänelle heidän vaiheistaan ja toimistaan sekä siitä, millä tavoin he olivat päässeet hänen jäljillensä.
— Te siis ette löytäneet minua rannalta? insinööri kysyi.
— Emme.
— Ettekä kantaneet minua tähän luolaan?
— Emme.
— Kuinka pitkälti tästä on rantakallioille?