— Vajaa kilometri, merimies vastasi.
— Se on varsin merkillistä, insinööri lausui.
Nyt Cyrus Smith vuorostaan kertoi sen vähän, mitä muisti. Kun kova tuulenpuuska oli tempaissut hänet verkosta, hän oli vajonnut mereen muutaman sylen syvyyteen. Pintaan noustuaan hän oli huomannut Topin uivan rinnallaan. Palloa ei enää erottanut. Nähdessään olevansa vajaan kilometrin päässä rannasta hän oli koettanut uida hirveässä aallokossa, mutta puoli tuntia ponnisteltuaan hän oli jälleen vajonnut syvyyteen vieden koiransakin mukanaan. Siitä saakka hän ei enää muistanut mitään, ennenkuin heräsi tässä luolassa ystäväinsä ympäröimänä.
— Mutta täytyihän teillä olla voimia kulkea rannasta tänne saakka! Pencroff arveli.
— Niin ... kaiketikin ... insinööri puheli epäröiden. — Ettekö huomannut rannalla mitään muita jälkiä?
— Emme minkään näköisiä. Yhdet ainoat vain, ja ne näkyvät vieläkin selvästi.
— Pencroff, pyysi silloin insinööri, — olkaa hyvä ja vetäkää minulta saappaat jalasta ja tarkastakaa, sopivatko ne noihin jälkiin.
Pencroff, Harbert ja Nab tekivät työtä käskettyä, ja saappaat sopivat täsmälleen jälkiin.
— Minä olen siis ollut aivan sekaisin, puheli insinööri, — olen kulkenut kuin unissakävijä... Top, kelpo koirani, sinä se olet. vaistomaisesti johdattanut minut tänne.
Tämä olikin, ainakin toistaiseksi, ainoa järkevä selitys tälle muutoin niin merkilliselle seikalle.