Cyrus Smith oli nyt sen verran voimistunut, että jaksoi kestää kotimatkan. Pencroff ja Nab ryhtyivät kantajiksi.
Kun kuljettavana oli kymmenkunta kilometriä ja sairaskin vielä heikko, edistyi matka varsin vitkalleen. Tuuli oli yhä edelleen tuima, mutta sade oli kumminkin jo lakannut. Vasta illalla kulkue saapui hormien edustalle.
Hämmästyen haaksirikkoiset huomasivat, kuinka paljon myllerrystä myrsky oli saanut aikaan. Suuria kivilohkareita oli vierinyt alas, ja merenranta oli paksulti peittynyt meriruohoihin ja leviin. Hormien edustalla näkyi aaltojen huimaa hävitystyötä.
Pahaa aavistaen syöksyi Pencroff sisään. Hetken kuluttua hän palasi aukon suulle ja tuijotti sanaakaan sanomatta kumppaneihinsa.
Tuli oli sammunut. Liedellä oli tuhka kastunut harmaaksi liejuksi. Taulanpala oli vettynyt. Aallot olivat tunkeutuneet luolan sisään ja hävittäneet siellä kaiken.
Kahdeksas luku
Onhan meillä Cyrus Smith. Saariko vai manner? Pähkinämänty. Kabiai. Savua hormeista.
Haaksirikkoisten asema ei ollut kadehdittava, vesi kun oli vienyt heiltä kaikki heidän varusteensa. Mutta he olivat kaikkea muuta kuin epätoivoisia, sillä — olihan joukossa nyt Cyrus Smith! Häneen he luottivat aivan sokeasti. Cyrus Smithiin keskittyi heidän mielestään kaikki inhimillinen tieto ja taito.
Insinööri kannettiin ensi työksi hormien keskiosaan, jossa hänelle valmistettiin vuode kuivuneista ruohoista ja levistä.