Kapein kohta saarta, hormien ja äsken mainitun lahden välillä, oli noin kymmenen kilometriä leveä. Suurin pituus, koillisesta niemestä lounaiseen, pyrstön päähän, oli runsaat kuusikymmentä kilometriä.
Saaren sisäosasta oli kolme neljännestä metsän peittämä. Ainoastaan pohjoinen ja koillinen ranta oli kasvullisuutta vailla. Tulivuoren ja itäisen rannan välillä haaksirikkoiset huomasivat pienen järvenkin, joka täältä ylhäältä katsottuna näytti olevan yhtä korkealla kuin merenpinta, mutta joka Cyrus Smithin selityksen mukaan oli vähintään yhdeksänkymmentä metriä sitä ylempänä.
Lincolnin saari.
— Vesi siinä on siis makeaa? Pencroff kysäisi.
— Epäilemättä, koska se varmasti saa alkunsa vuoresta tulleista joista.
— Tuollapa onkin puro, joka laskee siihen, huudahti Harbert.
— Aivan oikein, insinööri myönsi, — ja koska puro vie siihen vettä, niin täytyy sillä olla laskupaikkakin, jota myöten liiat vedet pääsevät mereen.
Luultavasti laski siihen metsän suojassa muitakin jokia. Pohjoisosa saarta sitä vastoin oli aivan karua, metsätöntä. Leveä, laavan muodostama juova kulki vuorelta koilliseen, ylintä nientä kohti.
Oliko saari asuttu? Todennäköisesti ei, sillä ei missään ollut huomattavissa ihmiskäden jälkiä, ei asuntoja, ei mökintapaistakaan. Ei edes savua noussut missään taivasta kohti. Tuskin piili metsissäkään ihmisolentoja, sillä saarelaisten tiedetään näillä seuduin asustelevan enimmäkseen rannikoilla.