Harbert ja Nab syöksyivät niiden jälkeen, mielettömät, ja palasivat viiden minuutin kuluttua takaisin aivan hengästyneinä.
— Siinä sen nyt taas näkee, ettei tässä pyssyittä tulla mitenkään toimeen, Pencroff puheli ja lisäsi sitten insinöörin puoleen kääntyen: — Mitähän, jos tekaisisitte meille pari pyssyä?
— Kenties, kenties, Cyrus Smith vastasi, — mutta toistaiseksi tultaneen toimeen jousilla ja nuolilla.
— Lasten leluja! Pencroff arveli.
— Älkää sanoko niin, reportteri huomautti. — Jousilla ja nuolilla on maailmassa verta vuodatettu vuosisatoja. Ruuti on oikeastaan vasta eilispäivän lapsi, mutta sota on valitettavasti yhtä vanha kuin ihmissukukin.
— Kyllä maar se niinkin on, merimies arveli. — Taisi tuhmuus tavata, kun moinen sana suustani pääsi.
Harbert rupesi nyt luettelemaan, kuinka monta eri lajia kenguruita oli, mutta Pencroff keskeytti:
— Ei niitä ole kuin yksi ainoa laji, nimittäin se vartaaseen pantava laji, ja sitä juuri nyt tarvittaisiin.
Mutta onni oli suopea tänään, ja ennen pitkää metsä piti heitä miehinään. Kello kolmen tienoissa alkoi viidakosta kuulua Topin murinaa. Se oli ilmeisesti jonkin eläimen kimpussa. Nab hyökkäsi sinne ja näki koiran parhaillaan riepottavan jotain nelijalkaista pientä eläintä. Se oli nähtävästikin osunut koko poikueen jäljille ja ennättänyt purra kuoliaaksi pari muutakin. Nab nosti nämä maasta. Ne olivat mara-nimistä kaniinilajia.
— Eläköön! huusi Pencroff tapansa mukaan. — Paisti tuli, että tupsahti.