Matkaa jatkettiin sitten pitkin puron vartta, jolle annettiin nimeksi Punapuro, koska se monessa kohdin juoksi punertavain, rautapitoisten äyräitten välitse. Jonkin ajan kuluttua puro laajeni, ja pian oltiin sen suussa, siinä, missä se laski Grantin järveen.
Grantin järvi oli ympäri mitaten kaksitoista — neljätoista kilometriä; pinta-alaltaan se oli noin parisataa hehtaaria, rannoilla kaunis metsä. Idän puolella oli tässä vihreässä verhossa paikoin aukkoja, ja siitä siinsi silmään kaukaisen meren ulappa. Saaria ei järvessä ollut kuin yksi ainoa kiviluoto muutaman sadan askelen päässä eteläisestä rannasta. Monenlaisia vesilintuja uiskenteli sen pinnalla tai seisoskeli rannoilla ja luodolla. Vedenpinta kareili alinomaa, ja siitä päättäen järvi oli varsin runsaskalainen. Vesi oli hyvänmakuista, vaikka hiukan ruskehtavaa.
Cyrus Smithin teki mieli saada tietää, missä kohden järvi laski mereen. Täytyihän, hän arveli, sillä olla jokin laskupaikka, putous, jonka voimaa vastedes ehkä voisi käyttää hyväksi. Sen tähden he lähtivät kiertämään järven etelärantoja, mutta eivät voineet huomata mitään laskujokea.
Kello oli puoli viisi, ja matkamiehet alkoivat kiirehtiä hormeja kohti.
Maukkaan päivällisen jälkeen, ennen maatapanoa, otti Cyrus Smith taskustaan esille matkan varrella kokoamansa kivinäytteet.
— Tämä on rautamalmia, hän puheli, — tämä rikkikiisua, tämä savea, tämä kalkkia ja tämä kivihiiltä. Tällaista tarjoaa meille luonto. Siinä sen osuus yhteiseen työhön. Huomenna alkaa meidän osuutemme.
Seuraavana aamuna Pencroff kysyi insinööriltä:
— No niin, mr Smith, mistä aloitetaan?
— Alusta, insinööri vastasi.
Ja alusta heidän oli todellakin aloitettava, sillä puuttuihan heiltä välttämättömimmätkin esineet ja työkalut. Ensinnäkin oli insinöörin mielestä rakennettava uuni, jossa luonnon tarjoamista raaka-aineista voisi valmistaa tarvekaluja.