— Niin tulee, Cyrus Smith vastasi, — ja sitä varten täytyy meidän ensi työksemme lähteä hylkeenpyyntiin.
— Soo-o! Tarvitaanko raudan tekoon hylkeitä?
— Tietysti, koska insinööri kerran niin sanoo, reportteri virkkoi.
Monesti edellisinä päivinä siirtolaiset olivat nähneet Pelastusluodolla — sillä, jolle he ensiksi olivat palloineen pudonneet — suuria määriä vesilintuja ja myös hylkeitä, joitten oli tapana nousta sen hiekkarannalle lekottelemaan päivänpaisteessa. Sinne lähdettiinkin tänään, huhtikuun 17:ntenä, pakoveden aikana samasta kahlaamosta, mistä ennenkin oli kuljettu. Cyrus Smith astui luodolle nyt ensi kertaa, muut jo toista. Aseekseen oli kukin ottanut paksun pahkasauvan.
Heidän astuessaan luodolle istua kökötti sen rannoilla laumoittain pingviinejä, jotka tyynin silmin katselivat tulijoita. Näiden olisi ollut helppo lyödä sauvoillaan niitä suuret joukot kuoliaaksi, mutta siitä olisi vain ollut haittaa heidän tämänpäiväiselle yritykselleen.
Lähestyessään saaren pohjoispäätä he näkivät kaukana veden pinnalla mustia liikkuvia täpliä. Näytti siltä kuin joukko kareja olisi lähtenyt uiskentelemaan.
Pencroff tiesi näitten eläinten tavat. Piti ensin odottaa väijyksissä, kunnes ne olivat nousseet maihin ja ryömineet jonkin matkan päähän rannasta. Pyytäjät piiloutuivatkin rantasärkkien taakse, eri tahoille, niin että tarpeen tullen voivat katkaista hylkeiltä paluutien.
Tunnin kuluttua oli puolen tusinan verran hylkeitä noussut rannalle ja asettunut lekottelemaan päivänpaisteeseen.
Äkkiä kohosi kallion takaa Pencroffin kookas vartalo, ja samassa kajahti hänen huutonsa. Insinööri tovereineen hyökkäsi heti esiin nuijineen, ja tuokion kuluttua makasi kaksi hyljettä hengettömänä maassa. Muitten onnistui pujahtaa takaisin mereen.
— Tässä on hylkeitä nyt, insinööri, Pencroff virkkoi.