Lähetettyään ystävänsä jo ennakolta hormeille Cyrus Smith nosti irtonaisen langanpään, sytytti sen ja lähti juoksujalkaa muitten luo. Köyden oli määrä palaa viisikolmatta minuuttia, ja aivan oikein: viidenkolmatta minuutin kuluttua kuului räjähdys, valtavampi kuin he olivat osanneet aavistaakaan. Tuntui siltä kuin koko saari olisi vavahtanut perustuksiaan myöten. Suunnaton joukko kiviä sinkoutui ilmaan kuin tulivuoresta. Hormien kalliotkin vavahtivat. Ilmanpaine oli niin ankara, että siirtolaiset, vaikka olivat vähää vaille neljän kilometrin päässä, eivät kestäneet jaloillaan, vaan kaatuivat kumoon joka mies.
Heti he kuitenkin nousivat ja kiiruhtivat paikalle.
Heiltä pääsi kolminkertainen eläköönhuuto. Ylängön harja oli murtunut. Hurjasti syöksyi vesi järvestä ylängön poikki ja putosi yhdeksänkymmenen metrin korkeudesta meren rantaan!
Parin tunnin kuluessa järvi laski vähintään puoli metriä. Veden entinen laskupaikka vuoren sisällä oli nyt tarkemmin tutkittava, ja sitä varten haettiin hormeista kuokkia, rautakankia, kasvin-kuiduista punottuja köysiä ja tulukset.
Pencroff oli ylen ihastunut insinöörin suurenmoisesta, onnistuneesta yrityksestä.
— Mr Smith, hän virkkoi, — tällä teidän rasvaisella liemellännehän voisi tärskäyttää ilmaan vaikka koko saaren, vai?
— Vaikka koko maapallon, kun vain käyttää tarpeeksi nitroglyseriiniä.
— Sepä se. Mutta eikö sopisi käyttää sitä ruudin asemasta pyssyissä?
— Sellaisenaan se olisi liian voimakasta: ei lujinkaan pyssynpiippu sitä kestäisi. Sen sijaan sopisi meidän valmistaa siitä niin sanottua pumpuliruutia, mutta sekin olisi turhaa, koska meillä ei ole pyssyjä.
— Niin, niin, mutta jos te vain tahtoisitte, niin pianhan ne pyssyt...