Työskenneltyään lopulta jonkin aikaa syrjässä ihan itsekseen — työ kun oli varsin vaarallista — sai Cyrus Smith vihdoinkin aikaan astiallisen öljymäistä, kellertävää nestettä. Hyvillään hän näytti sen ystävilleen.
— Tämä on nitroglyseriiniä! hän lausui.
Siinä oli tosiaan tuota hirveää ainetta, jonka räjähdysvoima on laskettava kymmenen kertaa niin suureksi kuin ruudin. Sen vaarallisuus on onneksi paljon vähentynyt sen jälkeen, kun on opittu valmistamaan sitä kiinteänä, jolloin sen nimi on dynamiitti.
— Ja tuoko mokoma litku se nyt kalliot räjähdyttää? merimies kysäisi.
— Tämä, ja sitä suuremmalla voimalla, mitä lujempaa graniitti on.
— Milloin se tapahtuu?
— Huomenna, kun ensin olemme saaneet poratuksi reiän graniittiseinään.
Seuraavana päivänä siirtolaiset lähtivät siihen kohtaan Grantin järveä, jossa sen itäinen lahdeke oli ainoastaan viidensadan askelen päässä meren rannasta. Itse ylänkö oli tässä kohden alempana järven pintaa, mutta ylängön tasainen laki esti vettä laskemasta mereen. Tämä harja oli raivattava pois.
Ensin porattiin reikä harjaan, yläreunasta lähtien vinoon suuntaan, niin että sen toinen pää tuli olemaan alempana järven pintaa. Aukko oli tehtävä melko suureksi, sillä insinööri oli päättänyt käyttää räjähdyttämiseen vähintään kymmenen litraa nitroglyseriiniä.
Mitä panoksen sytyttämiseen tulee, päätti Cyrus Smith käyttää hyväkseen sitä nitroglyseriinin ominaisuutta, että se räjähtää tärähdyksestä. Sitä varten hän asetti porausreiän kohdalle kolmijalan ja ripusti siihen kasvinkuiduista punottuun köyteen usean kilon painoisen rautalohkareen. Ennakolta rikillä voideltu lanka johti ensinmainitun keskikohdalta muutaman metrin verran ulkopuolelle aukkoa maata pitkin. Kun langan irtonainen pää sytytettäisiin, palaisi lanka verkalleen, kunnes tuli ehtisi painoa kannattavaan köyteen. Tämä syttyisi ja katkeaisi, ja silloin putoaisi rautalohkare nitroglyseriinin päälle ja saisi sen räjähtämään.